Jens Peter seisoi keskellä kylää kasvavan jättiläispuun alla, heilutti lakkiaan meidät nähdessään ja riensi sitten kotiinsa ilmoittamaan tuloamme.
Karen ja hänen miehensä, Peter Larsen, tulivat portilla meitä vastaan.
Kahlekoira haukkui, kanat ja ankat nostivat hirveän melun, ja kolme
pientä poikaa, jotka olivat vielä ujompia ja vaaleampitukkaisia kuin
Jens Peter, pisti päänsä puoleksi ovesta ulos.
"Niin, lapsivekaroita meillä kyllä on riittämään asti", huomautti Karen, "Per on hyvillään siitä, että ovat poikia, jotta hän aikaa myöten saa heistä miehiä. Minä sitä vastoin kernaasti soisin, että ainakin yksi olisi tyttö."
Peter Larsen puheli äidin kanssa koettaen parastaan, ja kun sanoja milloin puuttui, vei hän tuon tuostakin ison verevän kätensä liinaiseen tukkaansa, saaden sen aivan pörröiseksi. Professori jutteli Karenin kanssa keittiössä, ja Jens Peter näytti meille kaikki talon merkillisyydet.
Suuren tuvan isolle laatikkokirstulle oli asetettu pitkä jono kuppeja, joille oli piirretty mille "Iloista juhlaa", mille "Toivotan onnea", yhtä nerokkaasti kuin vaihtelevasti. Ne olivat Peter Larsenin Karenille antamia syntymäpäivälahjoja. Ne kun laski tiesi tarkkaan, kauanko he olivat olleet naimisissa.
Vasta sitten kun olimme syöneet sianpaistia, viiliä ja omenaviipaleita, juoneet kahvia, nähneet kaikki Karenin myssyt, vaatteet ja kotona kudotut kankaat, ja sen jälkeen kun Peter Larsen oli näyttänyt meille vasikat ja pienet porsaat, pääsimme vihdoinkin lähtemään hautausmaalle.
Siellä seisoi kaksi valkoista ristiä, joita ympäröi kaunis puksipensas-aita. Niiden yli levitti komea riippasaarni tuuheat lehvänsä. Minna Gjertrude Staal, 82, Harald Staal, 29 vuotta, isoäiti ja pojanpoika. Minä menin isoäidin ristin juurelle, painoin poskeni sitä vasten ja ajattelin, tokko hän tahtoisi omistaa minut, vieraan, omakseen. Isä sen kyllä tekisi, mutta suostuisiko hän?
Äiti ripusti seppeleen kummallekin ristille. Professorilla oli kyyneleet silmissä. Sen jälkeen kävelimme pappilan mäelle ja ajoimme sieltä kotiin. "Tämä on ollut ihana päivä", virkkoi äiti. Minua se ihmetytti, sillä olihan hän ollut niin surumielinen.
Yhtä rauhaisaa kuin oli meidän elämämme, yhtä rauhattomasti kului ystävämme ja asuintoverimme professori Langen elämä. Juuri kun luuli hänen varmasti pysyvän kotona, valtasi hänet äkkiä matkustamisen halu, ja pois hän lähti. Mutta kun häntä vähimmin arvasi odottaa, oli hän jo taas palannut. Jokin kirje tai tutut kasvot olivat herättäneet hänessä koti-ikävää, ja mikäli mahdollista seurasi hän aina mielijohteitaan. Aina oli hän hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Harva oli häntä vilkkaampi ja innokkaampi. Usein kuulikin hänen sanovan, että voisi luulla nuorilla tätä nykyä olevan vettä suonissaan veren sijasta, niin levollisia ja hidasluontoisia he ovat. Hänen sydämmensä oli ystäville aina avoinna, yhtä avoinna kuin kukkarokin, milloin siinä jotakin oli. Salaisuutta ei hän voinut säilyttää, sen hän suoraan tunnusti. Keppeihin, sateenvarjoihin, hansikkaisiin ja nenäliinoihin kului häneltä paljon rahoja, sillä ne hän alinomaa kadotti tai unohti eikä koskaan saanut niitä takaisin. Harvoin hän muisti vetää kelloansa, vaan kantoi sitä siltä taskussaan, vaikkei se käynytkään. Usein sattuikin siksi, että hän luuli aamua riittävän aina hämärään asti. Ulkokullatuita ja teeskenteleviä ihmisiä hän ei suvainnut, mutta muuten oli hän sävyisin ihminen taivaan alla. Kun häntä jonnekin pyydettiin, lupasi hän aina tulla, mutta jäi kuitenkin usein menemättä, milloin siitä syystä, että unohti kutsut, milloin siksi, että mieluummin vietti päivänsä toisella tavoin. Ajoittain maalasi hän lakkaamatta, toisin ajoin taas ei pitkiin aikoihin koskenutkaan sivellintään. Hiukan turhamainen hän oli, vaan se ei häntä koskaan estänyt tunnustamasta toisten ansioita ja iloitsemasta niistä. Hän unohti — sitä en ikävä kyllä voi kieltää, — pienet velkansa ja lupauksensa, mutta lintujaan hän ei koskaan unohtanut. Päättipä hän kuinka äkkiä tahansa lähteä matkalle, muisti hän kuitenkin antaa äidille leipärahoja niitä varten.
Lienenköhän tässä esittänyt professorin oikein? En ole aivan tyytyväinen kuvaukseeni. Hänen omituisuutensa olen kyllä muistanut, mutta en ole ehkä kylliksi tullut puhuneeksi hänen puhtaasta, hellästä sydämmestänsä ja valoisasta, lahjakkaasta sielustaan.