Pari päivää sen jälkeen kun olet tämän kirjeen saanut, tulen luoksenne ja suurella, jos kohta surunsekaisella ilolla tulen saattamaan sairaan sisareni ja hänen tyttärensä kotiini, jossa kaikki, mitä voidaan, koetetaan tehdä, jotta hän saisi terveytensä takaisin.
Minulle on kerrottu, että äitisi on kasvattanut erästä lasta, luultavasti jotakin isäsi sukulaista. Jos hän vielä on teillä, jota tuskin kuitenkaan voin uskoa, lienee hän siinä iässä, että voi itse elättää itsensä. Minä en tietysti voi hänestä huolta pitää.
Siinä toivossa että tapaan sisareni terveempänä, lopetan,
kiittäen sinua avomielisestä, luottavaisesta kirjeestäsi.
Enosi Carl,
Örnklon kreivi."
Minä luin joka sanan, ja sydämmeni taukosi sykkimästä. Laupias Jumala, minne minä joutuisin! Kuten lapsena ollessani toivoin pois, kauas pois, jotta en olisi rakkailleni esteenä.
"Siinä iässä, että voi itsensä elättää." Niin, hän oli oikeassa, mutta miten? Koetin turhaan koota ajatuksiani.
Tohtori Stub tuli samassa ja meni äidin luo. Hänet nähdessäni juolahti mieleeni ajatus. Hän oli kerran kysynyt, tuntisimmeko me jonkun nuoren tytön, joka tahtoisi paikan eräässä perheessä, vaan en oikein muistanut, mikä tulisi hänen toimenansa siellä olemaan. Kenties olisi se juuri minulle sopiva toimi.
Kokosin kaikki voimani ja koetin näyttää niin tyyneltä kuin mahdollista — mutta voi, kuinka levoton olinkaan pohjaltani — ja pyysin saada puhutella häntä.
Tuntui melkein siltä, kuin olisin puhunut lumiukolle, sillä niin tyynenä hän istui, minun selittäessäni olosuhteitamme ja ansion etsinnän välttämättömyyttä.
"Vai niin, en ole koskaan aavistanut, että te olette kasvattitytär. Tahtoisitte paikan, josta olen puhunut, eikä se olekaan vielä täytetty, mutta minä tuskin luulen sen teille sopivan."