Minna kirjoitti herttaisen, mutta samalla kuitenkin ylpeän kirjeen. Hän ei salannut käsitystään sedän käytöksestä, ei salannut sitä, ettei äiti koskaan tahtoisi eikä voisi katua avioliittoaan.
"Vielä voimme hylätä tuuman", sanoi hän, kun oli kirjeen sulkenut ja kirjoittanut päällekirjoituksen.
"Mutta sitä emme tee", vastasin minä siepaten sen häneltä ja vieden sen kiireesti ulos Meten luo, joka uteliaana tarkasteli sen pitkää päällekirjoitusta.
SEITSEMÄS LUKU.
Kolme päivää oli kulunut. Äiti oli paljon parempi, ja niin suuri riemu meidät täytti nähdessämme hänen voimistuvan, että melkein kokonaan voitimme levottomuuden, jolla muuten olisimme vastausta odottaneet.
Minna oli mennyt ulos hengittämään raitista ilmaa, kun kirjeenkantaja kirjeen toi. Ajattelin viimeistä, jonka äiti sieltä päin oli saanut. Mitä tämä sisältäisi, suruako vai iloa? Katselin hienoa kuorta, varmaa käsialaa, vaakunaa, yhdeksänpalloista kruunua. Vapisevin käsin avasin sen ja luin:
"Rakas sisarentyttäreni!
Kirjeesi tuotti minulle sekä surua että iloa, surua sen vuoksi, että kerroit äitisi olevan sairaana, ja iloa sen vuoksi, että näin hänen kuitenkin puhuneen tyttärellensä minusta ja puhuneen niin, että tunsit minua kyllin kääntyäksesi luottamuksella puoleeni, ja sitä et ole tehnyt turhaan.
Syvemmin tuskin lienee vielä ketään rakastettu, kuin minä rakastin sisartani. En ole koskaan ollut täysin onnellinen siitä hetkestä asti, kun hän minut jätti.
Vuodet ovat vihaani lauhduttaneet, oikeutettua vihaani. Olen kaivannut häntä niin paljon, että annan hänelle anteeksi, vaikkei hän syyllisyyttänsä tunnustaisikaan, kuten aikoja sitten olisin katuvaiselle anteeksi antanut. Sinä arvostelet isäsi tyttärenä asiaa toisella lailla, ja minä kyllä aina tulen pitämään arvossa tunteitasi. Isälläsi oli jaloja ja suuria ominaisuuksia, hän oli ystäväni. Kaksin verroin katkeralta tuntuu, kun meidät pettää se ihminen, johon rajattomasti luotamme.