Kun tohtori oli mennyt, katsahdimme Minna ja minä toisiimme, ja niin kevyt ja iloinen oli mielemme, että ensi hetkellä purskahdimme nauruun.
"Mistä ne varat otetaan, Mie?"
Hätävarat, joita äiti aina säästi odottamattomia menoja varten, eivät enää tulisi pitkälle riittämään. Niin, mistäpä sitten varoja saataisiin?
"Ne täytyy saada, Minna."
Me katsoimme huolestuneina toisiimme, ajattelimme molemmat samaa, mutta kumpainenkaan emme tahtoneet sitä ensiksi sanoa.
"Mitä sinä ajattelet, Mie?"
"Samaa kuin sinäkin."
"Tuleeko meidän se tehdä? Olemme näet niin yksinkin! Jospa meillä edes olisi rakas pastorimme neuvoa antamassa, sillä olemmehan niin nuoret toimimaan omin päin. — Olisiko isä suostunut siihen, että kääntyisimme Carl enon puoleen?"
"Luulen että hän olisi suostunut, rakastihan hän äitiä ylitse kaiken. Sitä paitsi voi kenties sovinto, jota niin usein olet toivonut, siten tulla solmituksi."
Minna etsi heti paperin ja kynän. "Kun me toimimme parhaimman ymmärryksemme mukaan, kääntää Jumala kyllä asiat parhain päin", sanoi hän.