Hänellä oli omituiset kasvot. Niiden ilme olisi ollut kaunis ja miellyttävä, ellei sitä olisi pilannut ivallinen piirre suun ympärillä.
"Oletteko elävä olento, vaiko henki?"
Veitikkamaisuus, hyväntahtoisuus ja ilkeys taistelivat yliherruudesta hänen katseessaan ja äänessään.
"Olen saanut paikan tässä talossa, joka" —
"Joka! Niin, on parasta, ettette jatka, sillä kävisi liian laveaksi luetella tulevia tehtäviänne. Olette siis mamseli Staal. — Onko teitä koskaan ennen mamseliksi sanottu?"
Hänen katseensa loukkasi minua. Vastasin hyvin kylmään kieltävästi.
"Eikö? No niin, siihen teidän täytyy tottua täällä. — Koska meidän on hiukan tutustuttava toisiimme, ja koska minä olen ensimmäinen, jonka tapaatte, pyydän esitellä itseni: olen luutnantti Frederik Due, everstinnan veli ja erittäin hyväluontoinen ihminen. Ei pidä itseään kiitellä, mutta joka tapauksessa tahdon lisätä, — herättääkseni teissä luottamusta, — että pidän itseäni yhtenä tämän rakastettavan perheen parhaimmista jäsenistä."
Vereni kiehui. Mikä oikeutti häntä käyttäytymään noin tuttavallisesti minua kohtaan.
"Kenties tahdotte olla hyvä ja käskeä jonkun osottamaan minulle huoneeni."
"Kautta kunniani, tekisin sen kernaasti, mutta pelkään, että se käy vaikeaksi, jopa mahdottomaksikin, koska mainittu huone — minun luullakseni — löytyy ainoastaan mielikuvituksen maailmassa. Mutta jos mamseli Staal tahtoo seurata minua, niin näytän teille, missä sisäänkäytävä huoneeseenne on, jos semmoinen on olemassa, jota kuitenkin, huomauttaakseni siitä vielä kerran, epäilen."