Hänen äänessään oli jotakin ärsyttävää, jos kohta se tavallaan oli ystävällinenkin.
Menimme ulos pitkään käytävään. Ensimmäisen oven edessä hän pysähtyi, kumarsi ja meni tiehensä.
Huoneessa, johon astuin, oli joukko kauniita huonekaluja ja tavaroita, joita oli sinne asetettu ilman sanottavaa järjestystä. Nurkassa seisoi englantilaisella peitteellä peitetty vuode, jolle oli viskelty kukkasia, nauhoja ja muita koristeita. Suuri peili näytti minulle kuvani kiireestä kantapäähän. Nuo kasvot olivat todella liian kalpeat ja vakavat. Minun täytyi koetella rohkaista mieltäni.
Jospa täällä uskaltaisi hiukan siivota, ajattelin, sekä pyyhkiä tomun kauniista kirjoituspöydän korutavaroista. Kun on tottunut kotonaan täydelliseen järjestykseen ja puhtauteen, on vaikeata olla saattamatta sitä käytäntöön kaikkialla, minne joutuu. En kuitenkaan uskaltanut mitään muutosta tehdä, vaan tyydyin avaamaan akkunan, jotta väkevä ruusuveden ja mantelin tuoksu huoneesta poistuisi.
Kaikesta päättäen oli tämä vanhimman tyttären huone. Minkähän lainen olikaan hänen luonteensa? Sen mukaan, mitä täällä näin, kuvailin häntä huikentelevaiseksi ja ajattelemattomaksi.
Viereisessä pienessä huoneessa oli kolme vuodetta, kaksi pientä ja yksi iso, nukkekaappi, piironki, pesukaappi sekä hylly koulukirjoja varten, kaikki hyvin yksinkertaista. Se huone ei minua ensinkään miellyttänyt. Siellä tulisin siis asumaan lasten kanssa. Jospa siellä olisi löytynyt edes joku hauskempi kolkka, mutta sitä ei ollut, ei ainoatakaan paikkaa, johon olisin voinut mukavasti istahtaa rakkailleni kirjoittamaan. Mutta, ajattelin minä, enpä huoli olla suruissani semmoisesta ulkonaisesta seikasta. Lapsista ja minusta tulee oikein hyvät ystävät, olenhan täällä etupäässä sen vuoksi, etteivät he vaivaisi äitipuoltansa, pienet raukat. Ehkä he kaipaavat hellyyttä, ja sitä koetan minä heillä antaa.
Istuuduin akkunan viereen etumaiseen huoneeseen ja odotin ikävöiden, että joku tulisi. Arvelin ottaa kirjan suuresta kirjakaapista, jossa näin monta rakasta, vanhaa tuttua, mutta en rohjennut eikä minulla sitä paitsi olisi ollut kylliksi mielenrauhaa lukeakseni. Olihan tämä kaikki tullut niin äkkiä, etten vielä aamulla voinut tämmöistä tapausta aavistaakaan.
Rupesi jo hämärtämään, kun ovi äkkiä avautui, ja sisään astui kaunis, nuori tyttö, jolla oli kiiltävä musta tukka, ruskeat silmät, komea vartalo ja vielä komeampi puku.
Hän otti, luomatta minuun huomiota, pienen peilin käteensä, asettui sitten selkä isoon peiliin päin tarkastamaan kuvaansa joka suunnalta, jommoista temppua en koskaan ennen ollut nähnyt. Arvattavasti hän keksi minut peilistä, sillä äkkiä hän kääntyi.
"Kas! Olette kai mamseli Staal." Hän ojensi kätensä. Ensin luulin, että hän teki sen toivottaakseen vierasta tervetulleeksi kotiinsa, mutta seuraavassa tuokiossa näin, että hän vain tahtoi saada hansikkaansa napitetuksi.