Ja professori maalasi kolme lemmikkiä laukulle alotetun kirjeen viereen. Sen jälkeen hän kääntyi hymyillen äidin puoleen: "No, entä te, rouva Staal?"
"Morsian tulisi varmaankin iloiseksi, jos saisi kiharan hänen hiuksistaan."
Tuskin oli hän sen sanonut, kun sotilaan ohimon kohdalle ilmestyi selvä jälki, ja paksu, keltainen, hiukan jäykkä kihara lemmikkien viereen.
Vaivuin kokonaan muistoihini enkä tullut ensinkään iloiseksi, kun luutnantti Due astui sisään.
"Hyvää huomenta, mamseli Staal, näytätte olevan taideteosten tuntija."
"Ei tarvitse olla tuntija pitääkseen tätä kauniina."
"Kauniina? Tarkoitatte kai hyvin maalattuna, sillä kaunis se todellakaan ei ole. Jos minä olisin maalari, niin maalaisin vain semmoista, joka todella on kaunista."
"Minun mielestäni tarjoaa omituisuus, luonteenomaisuus yhtä paljon mieltä kiinnittävää ja etenkin tämä taulu, jossa sotilas esittää Tanskan kansallisuuden perikuvaa."
"Tuota Tanskan kansallisuuden perikuvaa", toisti hän, koettaen matkia ääntäni, "ei minun, totta puhuen, suurestikaan tee mieli alituiseen nähdä. Kenties johtuu se siitä että olen liian paljon tekemisissä nahkapoikien kanssa, — joista neljä viidestä ovat tuon näköisiä, — antaakseni sille arvoa sen ansion mukaan. — No, mitä arvelette talon lapsista, eivätkö he ole verrattoman hyvin kasvatettuja, ja Amalia, eikö hän ole lempeä kyyhkynen, nuoren tytön perikuva?"
"Olen ollut täällä liian lyhyen ajan voidakseni tuntea heitä vielä."