"Teissä taitaa olla hiukan valtioviisaan vikaa, luulen minä. — Olette varmaankin ensi kertaa poissa äidin siipien suojasta, eikö niin?"
"Niin olen." Otin työni, istuuduin akkunan ääreen ja näytin niin kylmäkiskoiselta kuin suinkin. Hetken kuluttua tuli Amalia pieni englantilainen sylikoira käsivarrellaan, ja heti sen jälkeen everstinna. Hän oli kalpea, hento, nuorekas pieni nainen. Hän vastasi tervehdykseeni pienellä päännyökkäyksellä ja tutki minua tarkoin lorinetillaan. Poskiani poltti, niin kauan kuin tuo nöyryyttävä katse oli minuun kiinnitettynä. Luin siitä hänen ajatuksensa: "mihinkähän tuokin kelvannee". Se ilmaisi suurta epäluottamusta, ja tuntui siltä kuin olisi hän voinut odottaa minulta mitä pahaa tahansa.
"Frederik, tunsin sikarisi hajun ruokasaliin asti. Älä hyvä ystävä tuolla tavoin rummuta pöytää."
"Anteeksi, Helene, unohdin, että olet hermostunut."
"En minä ole hermostunut. — Mamseli Staal, onhan nimenne Staal? Nyt voitte laittaa teetä."
"Everstinna on kenties hyvä ja sanoo minulle, paljonko minun on otettava."
"Mitä, ettekö edes osaa laittaa teetä! Amalia!"
Amalia nousi ja näytti minulle ivallisesti, paljonko teelehtiä minun tuli ottaa.
"Se teidän tulee tietää", lausui everstinna pehmeällä, valittavalla äänellä, "että saatte vastata sokerista, kahvista ja teestä. Minä luonnollisesti tiedän, paljonko meidän on tapana kuluttaa, ja vertailen."
"Niin, sisareni välistä laskee palasetkin sokerirasiassa. Olkaa siis varuillanne, mamseli Staal."