He siis luulivat minun voivan varastaakin, mutta se ei minua liikuttanut, se koski edeltäjiäni.
Kun teenjuonti jo melkein oli lopussa, astui eversti Bärenschild sisään. Hän oli kookas, roteva mies, hänen kulmakarvansa olivat kokoonrypistetyt, ja kasvonsa hyvin punaiset. Näytti aivan siltä kuin olisi hänen ollut vaikea hengittää. Kiivaasti hän käveli edes-takaisin huoneessa.
"Tuolla nousee raju-ilma", huomautti luutnantti Due osottaen kirkasta taivasta, joka ei näyttänyt ensinkään uhkaavalta.
Eversti jatkoi marssimistaan. Joka kerta kun hän tuli pöydän luo, jossa minä seisoin, kääntyi hän, luotuaan minuun uhkaavan katseen. Viimein luulin sen sisältävän kehotuksen ja kysyin:
"Ehkä saan kaataa everstille teetä?"
Hän pysähtyi ja ärjäsi: "Mamseli, mikä teidän nimenne onkaan, sanon teille kerta kaikkiaan, etten koskaan juo teetä ja tapani on itse pyytää, kun jotakin tahdon."
Kyyneleet tulivat silmiini, sain ne töin tuskin pidätetyiksi.
"Karhu ei ole pahin eläin menaseriiassa", kuiskasi luutnantti Due ystävällisesti, mutta en ollut sitä kuulevinani, sillä hänen tuttavallisuutensa minua loukkasi.
Eversti avasi kaikki akkunat.
"Rakas Bärenschild, minä en siedä semmoista vetoa", huudahti everstinna.