"Joka tahtoo rakentaa talonsa joka miehen mielen mukaan, sen talo tulee vinoksi", huomautti luutnantti. "Eikö tämä ole mielestänne tavattoman yksimielinen perhe, mamseli Staal?"
Minun oli äärettömän vaikeata olla. —
"Onko tämä teidän työtänne?" kysyä Amalia, luettuani puolen tuntia, "oletteko itse ommellut tuon korko-ompelun?"
"Olen."
"Sepä hauskaa! Voitte siis ehkä ommella tämän rintaliinan valmiiksi, joka ei ota edistyäkseen minun käsissäni. Aijon käyttää sitä huomenna."
Hän otti vähääkään häikäilemättä kirjan kädestäni, ojensi minulle käsityön ja rupesi itse lukemaan ääneen.
Vaikeata oli minun pysyä ulkonaisesti tyynenä, pidättää kyyneleitä, rohkaista mieltäni.
"Välistä tulette syömään meidän kanssamme, välistä huoneessanne, miten kulloinkin sattuu", sanoi everstinna päivällispöydässä.
Amalia oli pannut minut ankaraan työhön. Minun täytyi pitää kovaa kiirettä, jotta rintaliina valmistuisi, ja kuitenkin häiritsi hän minua mitä vähäpätöisimpien seikkojen tähden.
Iltapäivällä jäin pienen Louisen kanssa kahden kesken ja puhelin hänelle ystävällisesti. Hän kuunteli minua kiltisti, mutta vetäytyi heti kylmästi pois, kun sisar tuli sisään. — Se koski sydämmeeni. Minä ikävöin illan tuloa voidakseni muitten näkemättä ja kuulematta itkeä.