"Siellä on kaksi somaa, pientä kaksoissisarta, joista minun on pidettävä huolta, ja yksi sievä nuori tytär."
"Sinun pitää kirjoittaa hyvin usein, Marie, keventää sydäntäsi juurta jaksain, kertoa meille kaikki. Tämä on katkera hetki, katkerimpia elämässäni. Voi, kuinka koetan olla varovainen itseni suhteen, koska yhtymisemme riippuu minun terveydestäni. — Älä itke noin, Minnaseni. Kun taas tavataan, ja uskokaa minua, lapset, Herra kyllä antaa meidän tavata toisemme, niin tulemme tunnustamaan, että ero on ollut meille hyödyksi, ja omasta elämämme kokemuksesta tulemme huomaamaan, että kaikki vaiheet kääntyvät hyväksi niille, jotka rakastavat Jumalaa."
Minuutit kuluivat lentäen, kello löi kuusi. "Nyt minun täytyy mennä."
"Nyt jo, Marie! Ethän tarkoittane totta? Jää toki tänne täksi iltaa.
Emmehän päästä häntä mistään hinnasta, äiti?"
"En voi jäädä."
"Emme tahdo viekotella häntä laiminlyömään velvollisuuksiansa, sillä, voi, onhan hän nyt riippuvainen muista. Kuinka mielelläni tahtoisinkaan heidät tuntea, tietää mille perustalle lapseni lähin tulevaisuus on rakennettu. Ei, en tahdo sinua kehottaa viipymään, en tahdo tuottaa sinulle ikävyyksiä. Jumala ottakoon sinut turviinsa, hän siunatkoon ja varjelkoon silmäterääni! Mene, Mie, mene, koska kerran niin on oleva."
Äiti sulki minut lujasti syliinsä sanoessaan: "mene", niin lujasti, kuin ei olisi koskaan tahtonut minua hellittää, mutta minun täytyi pois, viimeinen suutelo, Minnan vapiseva käsi päästi omani, ja minä seisoin yksin kadulla. Kyyneleet himmensivät silmäni kiiruhtaessani pois, ja kuitenkin olin paljoa onnellisempi kuin tulomatkalla. Rikkaana lujassa luottamuksessa Jumalan armoon, rikkaana rakkaitteni siunauksesta, lämpimästä molemminpuolisesta rakkaudestamme tunsin omistavani voimia kärsivällisesti paljonkin kestämään. Sitä paitsi oli minulla se suuri lohdutus, että heillä tulisi olemaan hyvä olla. Verrattuna everstin perheeseen tuntui minusta äidin veli melkein ylevältä olennolta. Hän oli tosin kopea, mutta halpamaisuuden rinnalla kopeutta tuskin voi pitää paheenakaan. Äiti ja Minna kyllä voittaisivat tuon kopeuden, hänen oli mahdoton vastustaa heitä.
Kun tulin kotiin, tuli luutnantti Due vastaani etehisessä.
"Oletteko te jo palannut", huudahti hän, "olisin ennemmin luullut, ett'ette palaisi enää ollenkaan, ja niin totta kuin elän, en olisi teitä siitä moittinut".
En vastannut mitään. Hänen kevytmielinen äänensä ei minua miellyttänyt, vaikka olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli hankkinut minulle luvan mennä.