Henriette ja Louise olivat Amalian huoneessa. Minä asetuin akkunan ääreen ryhtyäkseni Amalian vihreätä kukkaroa valmistamaan.
"Tuleppa silkkiä pitämään, pikku Louise?"
Hän katsahti sisareen, mutta kun tämä näytti aivan välinpitämättömältä, tuli hän lähemmäksi.
"Kiitos, palkaksi kerron sinulle tarinan tontusta muonakauppiaan luona."
"Sen olen kuullut."
"No, oletko kuullut viidestä yhdessä herneenpalossa?"
Kun rupesin kertomaan, seisoi Henriette katsomassa alas pihalle, mutta vähitellen hän tuli lähemmäksi, liian ylpeänä salatakseen, että oli sadustani huvitettu.
Voi, kuinka paljon iloa olivat Andersenin sadut meille tuottaneet. Osasin ne melkein kaikki ulkoa. Professori Lange oli lukenut niitä ääneen hupaisina talvi-iltoina, ja kun hän oli lopettanut ja äänekäs mieltymyksemme soi äidille sananvuoron, oli hän selittänyt ne meille, ja saimme tietää, että ne sisälsivät jotakin muuta, jotakin enemmän, jotakin vielä herttaisempaa, kuin mitä me olimme ymmärtäneet. "Niissä on voimaa hyvään", sanoi äiti. Minna ja minä luimme niitä yhdessä, kun tulimme vanhemmiksi, ja vaivasimme päätämme saadaksemme selville "tarinan tarinasta", joksi Minna sitä sanoi.
Kun olin lopettanut, syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Henriette tuli luokseni, katsoi minua vakavasti silmiin ja virkkoi: "Siitä kertomuksesta minä pidin paljon ja luulen myöskin, että vielä rupean teistäkin pitämään."
Se tunnustus ilahutti minua sanomattomasti, paljoa enemmän kuin uskalsin Henrietelle osottaa. Kunpa vain saisin hiukan vaikutusvaltaa hänen suhteensa, voisin toivoa kaikkea hyvää luonteesta, joka, kuten jo olin huomannut, tosin oli uhkamielinen ja ylpeä, mutta samalla rehellinen ja suora. Päätin olla häntä liiaksi muistuttamatta, ja koettaa etupäässä kylvää häneen hyvää siementä, vakuutettuna siitä että hän omalla sielunvoimallansa voittaisi vikansa.