"Jos minä todella siihen kykenisin, suostuisin hyvin kernaasti."
Henriette riemuitsi, eikä Louisekaan iloaan peitellyt.
Salaneuvoksetar nyykäytti meille ystävällisesti päätään ja meni pois. Hetken kuluttua hän palasi. Hänellä oli suuri itsensähillitsemis-kyky ja hän olikin aivan tyyni, mutta poskilla näkyi kuitenkin tavallista tummempi puna.
"Kuulen, hyvä mamseli Staal, että olette tuiki välttämätön nykyisessä asemassanne, jonka vuoksi teillä kuitenkaan suinkaan ei ole syytä siihen jäädä. Olen pitkän elämänvaellukseni aikana koonnut koko joukon ihmistuntemusta, minulla on jotensakin terävä huomiokyky ja olen aikoja sitten huomannut, että kasvatuksenne asettaa teidät aivan toiselle sijalle, kuin missä nyt olette. — Minun ei ole tapana helposti lahjoittaa kellekään ystävyyttäni, mutta kun sen teen, toivon myöskin antavani lämpimän ystävyyden, joka näyttäytyy enemmän teoissa kuin sanoissa. Luulen helposti voivani hankkia teille kotiopettajan toimen ja tulee olemaan todellinen ja suuri ilo auttaa teitä semmoiseen paikkaan, jossa teille annetaan arvoa ansionne mukaan."
"Olen teille sanomattoman kiitollinen suuresta ystävällisyydestänne, mutta tarjoustanne en voi ottaa vastaan."
Salaneuvoksetar tuli luokseni, katsoi minua suoraan silmiin ja huudahti:
"Olisiko se mahdollista, voisitteko te noiden äidittömien tähden siinä määrin uhrautua?"
"En, rouva salaneuvoksetar, minun olisi kyllä tosin hyvin vaikeata erota lapsista, mutta syy on itsekkäämpää laatua."
"Saisinko kysyä, mikä se syy on?"
"Omaisistani tuntui raskaalta, että minun olosuhteitten pakosta täytyi lähteä vierasten ihmisten pariin. He luulevat nyt, että olen löytänyt kodin, jossa minun on hyvä olla. Jos vaihtaisin paikkaa, tuntisivat he uudestaan samaa tuskaa, kuin heistä erotessani."