"En mitenkään!"
"Se, että hän valitsi minut, että hän voi minuun mieltyä, että hän rakastaa minua uskollisen sydämmensä syvyydestä. Suuri vika niin puhtaassa ja lujassa luonteessa on valita kevytmielinen, huikentelevainen luutnantti elämäntoverikseen. Olen monta kertaa sanonut Maijalle, että se alentaa häntä minun silmissäni. Mutta mitä arvelette? Jos hän olisi antanut minulle rukkaset, olisin tullut onnettomaksi elinajakseni. Kaikella tässä maailmassa on valo ja varjopuolensa. — Kun minä täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja saan itse omaisuuteni haltuuni, matkustan tyttöäni noutamaan, ja kun hän vaimonani tulee tänne, niin varokoot ne sukulaiseni itseään, jotka eivät tahdo osottaa hänelle kyllin suurta kunnioitusta. — Olen avannut teille sydämmeni, neiti Staal, osaksi sen vuoksi, että minun teki mieli jutella teidän kanssanne Maijasta, ja osaksi siitä syystä, että se oli ainoa keino, jonka kautta voimme joutua hauskaan, avomieliseen suhteeseen keskenämme. Toivon, että tästä lähtien olemme hyviä ystäviä."
"Oikein hyviä ystäviä", vastasin minä puristaen lämpimästi hänen kättään.
Tämä ystävyys tuotti minulle suurta lohdutusta. Me puhuimme usein Maijasta, joka toisinaan lähetti minulle ystävällisen tervehdyksen. Luutnantti Due osotti minulle aina sydämmellistä ja vakavaa kohteliaisuutta, joka sangen räikeästi erosi hänen toisinaan melkein sietämättömästä käytöksestään rouva Bärenschildiä ja Amaliaa kohtaan. Nämä viimeksimainitut kohtelivat minua sensijaan entistä ankarammin ja usein sain kuulla, että olin oikullinen, vaikka todellakaan en sitä itse huomannut.
Luulen pohjalta heidän pitäneen suurimpana vikanani sitä, etten koskaan alentunut kielimään enkä imartelemaan — ne näet olivat ainoat tiet, joita myöten luutnantti Duen vakuutuksen mukaan pääsi heidän suosioonsa.
Salaneuvoksetar Trolle puolusti aina minua voimakkaalla tavallaan, ja kirjeissäni rakkaille omaisilleni ylistelin kaikin tavoin hänen hyvyyttään, ja kuvailin myöskin uutta ystävääni, hänen Maijaansa sekä suhdettani lapsiin. "Mutta kerro meille jotakin rouva Bärenschildistä ja vanhimmasta tyttärestä. Miksi et koskaan heitä mainitse, Marie?" ja minä vastasin, että rouva Bärenschild oli kivuloinen ja alituisen päänkivun vaivaama, ja että tytär oli ruskeasilmäinen kaunotar ja isänsä ylpeys. — Päivää ennen poislähtöämme tuli Amalia juosten arkihuoneeseen. "Ajatteleppas, äiti, kreivi Christian Örnklo on pysähtynyt portille ja puhelee Frederikin kanssa. Toivottavasti hän ei ratsasta tiehensä tulematta meitä tervehtimään."
Onneksi seisoin minä selin Amaliaan päin, sillä muuten hän olisi huomannut mielenliikutukseni, mainitessaan äitini veljenpojan kreivi Christian Örnklon nimen.
Muutaman minuutin kuluttua astui hän sisään, tervehti tuttavallisesti rouvaa ja neitiä ja heittäytyi nojatuoliin, jossa minulla oli hyvä tilaisuus häntä tarkastaa.
Hän oli äidin näköinen, siinä nimittäin, että kasvonpiirteet muistuttivat toisiaan, mutta ilme oli aivan erilainen. Näki selvään, että hänellä aina oli ollut hyvät päivät, että hän oli aika lailla kopea, mutta samalla hyvänsävyinen, ja ettei hän koskaan ollut ponnistanut sielunsa eikä ruumiinsa voimia.
Amalia keskusteli hänen kanssaan vilkkaasti hevosista ja koirista, jotka nuori kreivi näytti perinpohjin tuntevan.