"Teidän täytyy nähdä minun pieni, englantilainen koirani. Spilop!
Spilop! Spilop!"
Spilop hyppäsi emäntänsä syliin ja heilutti keikaillen pitkiä korviaan.
"Se ei ole puhdasta englantilaista rotua", huomautti kreivi Örnklo hiukan ylenkatseellisesti.
Se oli kipeä kohta Amaliassa. Frederik oli usein kiusannut häntä samalla väitteellä, ja hän oli silloin suuttunut pahanpäiväisesti. Nyt hän osasi hillitä itseänsä siinä määrin, että ainoastaan hiukan punastui.
"Eikö se todellakaan ole puhdas englantilainen? Sitä tuskin voin uskoa.
Se oli ainakin sangen kallis. Katsokaa, kuinka komea häntä sillä on.
Mutta tietysti te sen asian paremmin ymmärrätte."
"Se on jotensakin puhdasrotuinen, mutta ei aivan. — Minä tilasin äskettäin yhden sen rotuisen Englannista, kaikkein somimman pienen otuksen. Olin aikonut antaa sen eräälle serkulleni, mutta en saanut suurtakaan kiitosta vaivastani, sillä hän lahjoitti sen pienelle Therese siskolleni ja valitsi sen sijaan ison vaaleanharmaan, ruskeatäpläisen jahtikoiran. Oikeastaan olin kyllä hyvilläni siitä, että serkkuni tahtoi uskollisen, viisaan koiran, joka voi häntä puolustaa hänen kuleksiessaan yksin metsissä, siis tavallaan ystävän, kuin tyhmän, itsekkään pienen sylikoiran, joka ei kelpaa muuhun kuin hyväiltäväksi ja hemmoteltavaksi."
Amalia puri huulta, kreivi Örnklo jutteli vielä hetkisen ja nousi sitten sanoakseen jäähyväiset.
Hän ei aavistanut, mikä taistelu riehui sen vaatimattoman olennon rinnassa, joka istui akkunan ääressä ommellen, kuinka kernaasti hän olisi lähettänyt tervehdyksen serkulle ja kuinka tervetullut se tervehdys olisi ollut. — Mutta tuskin hän koskaan oli kuullut minusta puhuttavankaan. Minä olin alhaisemmassa asemassa enkä tahtonut saattaa häntä hämilleen.
"Hyvästi, hyvä kreivi Örnklo, suokaa meille pian taasen ilo nähdä teitä. Sydämmelliset terveiset kreiville ja kreivittärelle."
Vastattuaan akkunasta hymyillen poisratsastavan kreivin tervehdykseen, huudahti Amalia: "Mimmoinen tyhmä, epäkohtelias, hävytön poika!"