"Kerrassaan kelpo poika eikä niin tuhmakaan", väitti luutnantti, "vaikka en tahdo väittää, että hän on ruudin keksijöitä. Hän on kieltämättä hiukan narrimainen, mutta se johtuu varmaankin ainoastaan siitä, ettei hän ole tahtonut mitään oppia. Sanotaan että hänen herra isänsä, joka on puolittain tiedemies, on sitä kovasti surrut. Kreivitär sitä vastoin oli poikansa puolella. Hänelläkään ei liene varsin syvällisiä tietoja ja hänen kävi poikaa sääli. Tuo pikku mies, joka muutoin on itse mukautuvaisuus, kuuluu opettajiansa kohtaan olleen uppiniskainen kuin vanha kyyti hevonen."
"Nyt teidän pitää ryhtyä kokoamaan kapineita muuttoa varten, mamseli
Staal", käski everstinna.
Tein työtä minkä jaksoin, mutta käsien kootessa laseja, posliinitavaroita ynnä muuta, seurasivat ajatukset siroa ja somaa olentoa, joka laulellen riensi metsäpolkua pitkin, ison vaaleanharmaan, ruskeatäpläisen jahtikoiran seuraamana.
Minusta tuntui tavallaan ikävältä jättää huvila ja muuttaa takaisin suureen rakennukseen Bredgaden varrelle, jossa tunsin olevani enemmän sisään teljetty ja jossa minulla oli harvemmin tilaisuutta olla yksin. Frederiksbergin puistossa en ollut, vaikka se kuuluu melkein uskomattomalta, kertaakaan käynyt. Ajaessamme Vesterbron yli, näin minä suuren rakennuksen kohonneen meidän pienen talomme paikalle. Se oli äskettäin saatu katon alle, sillä harjalla komeili vihreä seppele liehuvine nauhoineen kirkasta taivasta vasten.
YHDESTOISTA LUKU.
On kerrassaan tuskallista poissaolevana, kysellessään rakkaan sairaan tilaa, aina saada vastaukseksi: hän on hiukan parempi. Miten kernaasti olisin itse tahtonut nähdä äitiä, voidakseni itse huomata, ettei häntä muu vaivannut kuin vähäinen voimattomuus, joka johtui unettomuudesta. Ajattelin usein tohtori Stubin neuvoa, lämpimämpää ilmanalaa, ja toivoin, että äidin veli panisi toimeen matkan Italiaan. Mutta niin omituisen ristiriitainen on ihmisluonto, että kun toivoni täyttyi, kun minulle ilmoitettiin, että he todella matkustaisivat, tunsin ennemmin surua kuin iloa. Kuinka moni olikaan lähtenyt kuolemaan sinne, missä luuli paranevansa. Jospa edes olisin saanut tavata heitä kerran ennen heidän lähtöänsä, mutta se oli mahdotonta, ja kirjeenvaihtommekin, ainoa, mutta suuri lohdutukseni, oli siitä lähtien käyvä harvemmaksi ja epäsäännöllisemmäksi kuin ennen.
Lokakuun viidentenätoista päivänä he matkustivat, äiti, Minna, kreivi Örnklo ja hänen poikansa. Sää oli kesäisen kaunis. Minä koetin mikäli mahdollista heittää kaikki huolet sekä uskolla ja toivolla ajatella tulevaisuutta.
Henriette oli uskottuni. Hänelle minä ilmaisin pelkoni ja toivoni, hänelle kuvailin niitä onnen päiviä, joita ennen olimme viettäneet, eikä hän koskaan kyllästynyt kuuntelemaan eikä kyselemään. Näen niin selvään ajatuksissani, kuinka hänen pienet kasvonsa loistivat ilosta, kun hän toi minulle kirjeen. Luutnantti Duelle en puhunut rakkaistani, sillä minusta tuntui, kuin hän ei olisi sen enempää heistä välittänyt. Sitä paitsi en tahtonut kuulla hänen mainitsevan äidin ja Minnan nimeä tavallisella kevyellä äänellään. Muuten oli hän minulle aina erinomaisen ystävällinen, ja minä rupesin pitämään hänestä yhä enemmän. Hänen hyvät puolensa tulivat selvimmin näkyviin, — luulenpa oikeastaan vastoin hänen tahtoansa, — kun hän puhui ruotsalaisesta morsiamestaan ja heidän tulevasta kodistaan. Sitä vastoin tulivat hänen pahat puolensa ilmi, — niitä hänellä valitettavasti myöskin oli, eikä hän tosiaankaan koettanut niitä peittää, — kun hän arvosteli muita ihmisiä ja salaisella nautinnolla luetteli heidän vikojaan.
Salaneuvoksetar Trolle ja luutnantti Due, — tuntuu omituiselta mainita kaksi niin vastakkaista luonnetta yht'aikaa, — koettivat joka tilaisuudessa minua korottaa, kun taas everstinna ja Amalia, juuri siitä syystä, koettivat alentaa minua ja osottaa, että olin ainoastaan palvelija. Eversti minua tuskin huomasi. Kerran kun hänen vaimonsa valitti hänelle olevansa minuun tyytymätön, kuulin hänen tosin sanovan:
"Helene hyvä, onhan kokemus nyt osottanut, ettei kukaan heistä kelpaa. Tämä tuntuu minusta kuitenkin olevan kunnollisimpia. Hänen aikanaan on täällä ainakin ollut rauha, eikä minun ole tarvinnut asioihin sekaantua."