Lise avasi oven ruokasaliin, jossa sievä teepöytä oli katettuna. Keskellä sitä komeili suuri joulukakku vahakynttilöiden ympäröimänä, kuusenoksa pistettynä keskelle.
"Tämän on Henriette-neiti toimittanut. Hän pitää mamselista aivan kuin olisitte hänen oma sisarensa, ja parempi sisar olettekin häntä kohtaan kuin tuo toinen, no, se on totta, niin kai minun ei pitäisi puhua. Olkaa nyt hyvä ja istukaa, mamseli Staal, ja pitäkää hyvänänne. Joulukakku on herkullinen, sen tiedän varmaan, sillä sulhaseni, Anton Jensen, on leipurinkisälli ja hän on sen itse leiponut."
"Ettekö tahdo jäädä juomaan teetä kanssani, Lise."
Hän kiitti, istuutui ujostellen tuolin laidalle ja rupesi leikkaamaan joulukakkua. Ennenkuin tee oli juotu, tiesin minä, mimmoiselta Anton Jensen näytti kiireestä kantapäähän, tunsin hänen hyvät ominaisuutensa ja vikansa, joista suurin oli halu olla hieno ja hiukan keikaileva, vika, josta Lise kuitenkin puhui tuntuvalla ylpeydellä.
Ovikello soi, ja Lise riensi miespalvelijan poissaollessa avaamaan.
"No, Jumalan kiitos, onhan teilläkin siis ystäviä, jotka tahtovat teitä ilahuttaa. Tässä on teille kääry."
Italiasta! Riemu täytti rintani. Otin pienen, kevyen kääryn käteeni ja suutelin sitä moneen kertaan. Sitten menin arkihuoneeseen, asetin kaksi kynttilää pöydälle rakkaan sotilastaulun alle ja panin kääryni ja Hennyn kuusenoksan kynttilöiden väliin. Lise vetäytyi pois, minä olin yksinäni ja sain rauhassa iloita pienestä joulupöydästäni.
Vasta jonkun ajan kuluttua avasin kääryn. Se sisälsi kauniin hiusrannerenkaan. Äidin ihanien ruskeiden hiuksien tummalle pohjalle oli kiinnitetty kullankiiltävä lehtikiehkura Minnan kutreista. Lukko oli norsunluusta, ja sille oli professori maalannut kauniin pienen kyyhkysen vihreä lehti nokassa: kyyhkyn öljypuunlehtineen. Sillä oli oma merkityksensä, sen tiesin, sillä hän ei olisi minua pettänyt väärällä toivolla.
Sydämmeni oli täynnä ylistystä ja kiitosta, ja minä rukoilin siunausta rakkailleni.
Mutta kenenkä hiuksista oli tuo musta seppele, joka lukkoa ympäröi? Sen kai kirje minulle sanoisi. Voi, se oli Hedevigin tukkaa, tuon lempeän, suloisen Hedevigin. Hän oli myös kirjoittanut muutamia rivejä: