"Vartioikaa tulta, mamseli Staal, älkääkä taivaan nimessä panko liian paljon puita uuniin! Te vastaatte koko talosta ja pysytte tietysti kotona. — Tule Henriette! Onpa todella naurettavaa nähdä tuota liikuttavaa hyvästijättöä sinun ja mamselin välillä. Sinun pitäisi muistaa, että jo olet suuri tyttö."
Ja pois he ajoivat jättäen minut yksin, mutta ensi kertaa ilman työtä.
Kävelin edestakaisin isossa arkihuoneessa, lankesin polvilleni kiittäen Jumalaa siitä, että minäkin olin osallinen joulun ihanuudesta, itkin ja olin kuitenkin niin iloinen. Sieluni kohosi yli ajan ja paikan, kohosi sinne, jossa surua ja eron katkeruutta ei enää ole olemassa. En ollut pitkään aikaan saanut kirjettä enkä kuitenkaan pelännyt rakkaitteni puolesta. Uskoin huoleni Herran huomaan, armollisen, rakkaan Herrani, joka kyllä heitä varjelisi. Ajattelin äidin kysymystä: "Olemmeko hänen nimessään voittaneet jonkun vian tai omistaneet jonkun hyveen?" Mitä minä vastaisin?
Kulunut vuosi oli opettanut minua täysin tuntemaan puutteeni, mutta oli samalla myöskin opettanut, mistä saisin voimaa ne voittamaan. Vastoinkäymisen koulu oli tehnyt minulle hyvää. Minusta tuntui kuin olisin tullut lähemmäksi Jumalaa. Hän oli minua vahvistanut, kun olin masentunut, hän oli antanut minulle uusia ystäviä siellä, missä vähimmin olin luullut niitä löytäväni.
Missähän tulisin ensi jouluni viettämään? Vastaukseksi johtui mieleeni
C. Hauch'in sepittämä värssy Paul Gerhard'in mukaan:
Se Herra, jonka Henki loi
Sun maasta voimallansa,
Myös varjella sun sielus voi
Hyvässä huomassansa.
Siis Herran aikaa vuota vaan,
Kun kärsimykset kohtaa!
Hän neuvon tietää ainiaan
Ja kaikki parhain johtaa.
Joku koputti ovea, ja hämmästyksekseni astui Lise sisään.
"Voi, mamseli Staal, olen niin monta kertaa ajatellut sitä, mitä te sanoitte, että minun piti oppia teitä paremmin tuntemaan. Pikku Henriette-neiti arveli, että minun pitäisi sanoa se teille. Jumala tietää minun useasti katuneen, että olin vähän nenäkäs teitä kohtaan alussa, mutta nyt tunnen mamselin, olen nähnyt kuinka kärsivällinen te olette ollut, ettekä koskaan ole puhunut pahaa kestään ihmisestä, vaan päinvastoin olette koettanut puolustaa, kun vain suinkin olette voinut. — Isä-vainajani sanoi, että on sanoja, jotka tarttuvat kurkkuun, ja minä huomaan, että 'anteeksi' on yksi niitä, mutta sanotuksi sen pitää tulla joka tapauksessa."
"Kiitos, Lise, olette tuottanut minulle todellisen ilon."
"Onpa minulla teille parempaakin."