"Olkoon tämä viimeinen kerta, mamseli Staal, kun te panette toimeen tämmöisiä kohtauksia", kuiskasi rouva Bärenschild, "muuten minun on pakko, niin ikävältä kuin se tuntuukin, mamseli hyvä, muistuttaa teille julkisesti, kuka olette."
Menin takaisin pianon ääreen, saatuani nöyryytyksellä maksaa lyhyen iloni.
Hyvin usein sain kokea vääryyttä, mutta samaten kuin ansaitsematon kiitos synnyttää salaista katkeruutta, samoin herättää vääryys salaista tyydytystä. "Niin et minua arvostelisi, jos voisit katsoa sydämmeeni." Se on katkera ajatus edellisessä tapauksessa ja tyydyttävä jälkimäisessä.
Monena raskaana hetkenä ajattelin sanoja, joita äiti oli lausunut oman kokemuksensa nojalla: "Kaikkinainen henkinen hyvä tulee osaksemme siinä määrin, kuinka vakavasti ja hartaasti me sitä pyydämme." — Kun koko sydämmestäni rukoilin itselleni kärsivällisyyttä, sainkin sitä, en omasta voimastani, vaan se annettiin minulle korkeudesta.
Amalia kiivastui toisinaan kaksin verroin, kun minä tyynenä ja äänettömänä kuuntelin hänen moitteitaan:
"On kuin kaataisin vettä hanhen päälle. Luulenpa todellakin, ettei mikään pysty tuohon ihmiseen!"
Tuli kolkko ja kostea joulukuu pimeine aamuineen ja pitkine iltoineen. Minä sain tavallista enemmän puuhaa, sillä Amalian piti, luutnantin sanoja käyttääkseni, valmistaa koko joukko tavaroita jouluksi. Hänen omat pukunsa olivat kuitenkin tärkeimmät, ja niitä parannellessani tulin ajatelleeksi yhtä ja toista. Minkä vuoksi tehtiin kaikkia näitä valmistuksia? Tiesivätkö he mitä joulu merkitsi? Onhan kuitenkin tapana viettää ainoastaan ystävien syntymäpäiviä, eikä vierasten, ja silloin vietetään niitä tavalla, jonka tiedetään ystäviä miellyttävän ja ilahuttavan. Ja kiinnittäessäni reunusteita hameeseen lukemattomilla pienillä nauhasolmukkeilla, mietin, mitä joulun Herra mahtoi arvella heidän käytöksestään, mutta samassa kaduin ajatuksiani ja pyysin hartaasti, että hän lahjoittaisi minulle sääliväisen ja lempeän mielen.
Luutnantti Due matkusti joulukuun alussa Ruotsiin, serkkunsa luo, kuten sanottiin. Hän oli saanut loman uudenvuoden päivään asti.
Koko perheen piti viettää joulu-iltaa everstin äidin luona, joka oli hyvin iäkäs eikä koskaan liikkunut talostaan, mutta juhlatilaisuuksina kokosi lapset ja lastenlapset ympärilleen.
Amalia oli kaunis ja iloinen sinä iltana. Hän oli isoäidin suosikki ja odotti suuremmoista joululahjaa. Louise ja Henriette taputtivat käsiään ja näyttivät valkoisissa puvuissaan pieniltä enkeleiltä. Heillä oli joulu sydämmessä, vaikka siihen tosin sekaantui joulukuusi, makeiset ja lahjat, kuten lasten ajatuksissa ainakin, mutta se oli siellä kuitenkin.