35. Jo Agricolan puheen kestäessä ilmeni sotamiestensä innostus, hänen puheensa loppua seurasi ääretön riemu ja heti riennettiin aseitten luo. Innostunein mielin kiiruhtavia miehiään hän jakoi siten, että jalka-apujoukot, joita oli 8,000 miestä, muodostivat vahvan keskustan ja että 3,000 ratsumiestä levisi sivustoille. Legionat seisoivat vallin edessä suureksi kunniaksi voitossa, jos taisteltaisiin roomalaista verta vuodattamatta, ja taasen avuksi, jos jouduttaisiin häviölle. Britannien sotajoukko oli herättääkseen samalla huomiota ja pelkoa asettunut korkeammille paikoille siten, että vain ensimäinen rivistö oli tasaisella maalla, mutta muut taajoissa riveissä ikäänkuin kohosivat tuolla ylenevällä harjanteella; kentän keskiosan täyttivät vaunutaistelijat meluten ja ajaen sinne tänne. Silloin Agricola, peläten että vihollisten ollessa ylivoimaisia samalla kertaa sekä edestä että sivuilta hyökättäisiin hänen väkensä kimppuun, asetti rivinsä hajalle, vaikka hänen rintamansa siten tuli jotenkin pitkäksi ja useat kehoittivat johdattamaan legionat apuun; taipuvaisempi kun hän oli toivoon sekä karaistu vastoinkäymisiä vastaan lähetti hän hevosensa pois sekä asettui jalkaisin sotamerkkien eteen.
36. Ensi yhteentörmäyksessä ampuivat toisiaan kaukaa, ja samalla kertaa kylmäverisesti kuin taitavasti Britannit isoilla miekoillaan ja lyhyillä kilvillään välttivät ja löivät syrjään meikäläisten heittoaseet sekä lennättivät itse suuren joukon heittokeihäitä, kunnes Agricola kehoitti batavilaiset kohortit sekä molemmat tungrilaiset ryhtymään käsikähmään paljain asein; tämä on heille sotapalveluksen pitkällisyyden johdosta tuttua sekä vihollisille outoa, heillä kun on pienet kilvet sekä isot miekat; Britannien kärjettömät miekat, näette, eivät kestäneet käsikahakassa eivätkä taistelussa ahtaalla alalla. Sen vuoksi kun Batavit alkoivat jaeskella iskuja, työntää kilvillä, iskeä kasvoihin sekä hakattuaan maahan ne, jotka seisoivat tasaisella maalla, rynnätä kukkuloille, niin muut kohortit pyrkien eteenpäin rajussa kilpailussa kaasivat maahan lähinnä olevat, ja varsin monet jätettiin voitonkiireessä virumaan puolikuolleina tai vahingottumattomina. Sillä välin ratsuväen-osastot, sen jälkeen kuin vaunusotijat lähtivät pakoon, yhtyivät jalkajoukkojen taisteluun. Ja vaikka saivat aikaan lyhyen kauhun, jäivät kuitenkin seisomaan vihollisten taajojen joukkojen takia noilla epätasaisilla paikoilla, ja meikäläisille oli jo taistelun muoto mitä vähimmin suotuisa, kun he seisoen vaivoin loivilla harjanteilla samalla kertaa työnnettiin syrjään hevosten ruumiin-liikkeiden johdosta, ja usein harhailevat vaunut sekä pelästyneet hevoset ilman ohjaajia joko edestä tai sivulta syöksyivät heitä vastaan, niinkuin pelko ne ajoi.
37. Ja Britannit, jotka tähän saakka taisteluun osaa ottamatta olivat asettuneet kukkulain harjuille sekä toimettomina eivät välittäneet meikäläisten vähäisestä lukumäärästä alkoivat: vähitellen astua alaspäin sekä kulkea voittavien Roomalaisten selän taa, mutta silloin Agricola, joka juuri tätä pelkäsi, lähetti tulevia vastaan neljä ratsuväen-osastoa, joita hän oli pidättänyt äkkiarvaamattomia käänteitä varten, ja mitä rohkeammin ne hyökkäsivät, sitä kiivaammin hän ajoi ne pakoon. Siten Britannien tuuma kääntyi heitä itseänsä vastaan ja päällikön määräyksestä osastot siirtyivät taistelulinjan etupuolelta sekä hyökkäsivät vihollisten joukon selkään. Mutta silloin tarjoutui aukeilla paikoilla suuri, hirveä näytelmä: ajettiin takaa, haavoitettiin, otettiin vankeja ja tapettiin ne, kun toiset saatiin. Silloin vihollisten aseelliset joukot, niinkuin heidän luontonsa oli, pakenivat harvojen edestä, muutamat aseettomat syöksyivät esiin sekä ryntäsivät kuolemaan. Kaikkialla oli aseita, ruumiita, runneltuja jäseniä ja maa verta täynnä, ja toisinaan voitetuissakin kostonhalua ja urhoollisuutta. Sen jälkeen kuin Roomalaiset lähestyivät metsiä, kokoontuivat viholliset niinikään sekä tuntien paikat ympäröivät ne, jotka takaa-ajajista ensinnä varomattomasti tunkeutuivat metsiin. Ja joll'ei Agricola kaikkialla läsnä olevana olisi antanut vahvojen kevyesti liikkuvien osastojen, niinkuin ajometsästyksessä tapahtuu, (sekä ratsuväkiparven, missä oli taajemmat paikat, hevoset vapaina,) tutkia seutua ja ratsujoukon tutkia harvempia metsiä, niin olisi jonkinmoinen tappio kärsitty liiallisen uskaliaisuuden takia. Mutta kun näkivät Roomalaisten järjestyneinä suljetuissa riveissä taasen ajavan takaa, kääntyivät he pakoon, eivät enää joukottain kuten ennen eivätkä toisiaan silmäillen, vaan harvalukuisina ja toisiansa varoen pyrkivät he etäisille tiettömille seuduille. Yö ja kyllästys teki lopun takaa-ajamisesta. Vihollisia tapettiin noin 10,000; meikäläisiä kaatui 360, näitten joukossa kohortin päällikkö Aulus Atticus, joka nuoruuden-innossa hevosensa hillittömyyden johdosta joutui vihollisten pariin.
38. Ja ainakin yö oli voittajien keskuudessa iloinen voitonriemun ja saaliin takia; Britannit taasen, harhaillen miesten ja naisten keskenään vaikeroidessa, laahasivat haavoitettuja, kutsuivat vahingottumattomia, jättivät kotinsa sekä vihan vimmassa ne itse sytyttivät, valitsivat piilopaikkoja ja jättivät ne heti kohta, ryhtyivät vuorostaan yhteisiin tuumiin sekä luopuivat jälleen niistä, masentuivat väliin nähdessään rakkaansa, mutta useammin kuitenkin kiihottuivat. On kyllin tunnettu, että muutamat ovat raivonneet vaimojansa ja lapsiansa vastaan ikäänkuin säälistä. Seuraava päivä osoitti voiton laadun koko sen laajuudessa: kaikkialla kuoleman hiljaisuus, autiot vuoret, kaukana suitsuavat rakennukset eikä yksikään olento vakoilijain tiellä. Kun Agricola lähettämällä niitä joka taholle, oli saanut tietää että oli vain epävarmoja merkkejä paosta sekä että viholliset eivät missään kokoontuneet joukottain, vei hän sotaväkensä Borestien maahan, koska hän ei tahtonut että sota leviäisi eri tahoille kesän lopussa. Saatuaan siellä panttivankeja käski hän laivastopäällikkönsä kulkea Britannian ympäri. Hänelle annettiin tähän tarkoitukseen tarpeellinen sotavoima ja pelottava huhu oli kulkenut edellä. Itse vei hän talvileiriin jalkajoukkonsa ja ratsuväkensä kulkien hiljaisessa marssissa, jotta uudet heimot pelästyisivät juuri pitkällisestä läpimatkasta. Ja samaan aikaan saapui laivasto Trucculensiseen satamaan,[21] jonne se suotuisan ilman ja maineen seuraamana palasi seurattuaan koko Britannian lähinnä olevaa rannikkoa.
Agricolan paluu Roomaan ja kuolema.
39. Vaikk'ei Agricola kirjeessään millään kerskaavaisuudella enentänyt asiain menoa, vastaanotti Domitianus tiedon siitä, kuten oli hänen tapansa, ulkonaisesti iloisena, mutta sydämessään huolestuneena. Hänellä oli, näette, tunto siitä, että äskettäin hänen valheellinen voittoretkensä Germanian kukistuksen johdosta oli ollut pilkan alaisena, kun hän ostolla hankki orjia, joitten muoto ja tukka muutettiin, jotta olivat sotavankien kaltaisia; mutta nyt ylistettiin äärettömästi todellista, suurta voittoa, jolloin monet tuhannet viholliset oli voitettu. Se oli etupäässä pelottava että yksityisen henkilön nimi kohosi hallitsijan yläpuolelle; turhaan oli julkinen puhetaito sekä kunniakas valtiollinen toiminta saatu vaikenemaan, jos nyt joku toinen anastaisi sotilaallisen kunnian; muu voitiin mitenkuten helpommin jättää huomioon ottamatta, mutta kelpo päällikön kykeneväisyys osoitti kykeneväisyyttä hallitsemaan. Sellaisten huolten vaivaamana nautittuaan kylliksi tavallisesta yksinolostaan — mikä hänessä oli merkkinä julmasta päätöksestä —, katsoi hän sillä hetkellä parhaaksi antaa vihansa levätä, kunnes suosionosoitusten myrsky ja sotajoukon ihailu vähenisi; olihan Agricola vielä silloin Britannian johdossa.
40. Sentähden Domitianus antoi senaatissa määrätä Agricolalle triumfin kunniamerkit ynnä kunniapatsaan sekä kaikki, mikä yleensä annetaan voittokulun asemasta, lisäksi erittäin mairittelevilla sanoilla, ja päällepäätteeksi käski liittää viittauksen siitä, että Syyria oli maakuntana määrätty Agricolalle, se kun silloin ent. konsulin Atilius Rufuksen kuoleman johdosta oli vapaa sekä tärkeämmille miehille varattu. Useat ovat uskoneet että eräs salaisiin toimiin käytetty vapautettu orja oli Agricolan luo lähetetty viemään käskykirje, jolla Syyria hänelle suotiin, sellaisella määräyksellä että kirje jätettäisiin, jos Agricola vielä olisi Britanniassa; ja tämä vapautettu olisi itse Kanavalla kohdannut Agricolan, mutta puhuttelemattakaan häntä palannut Domitianuksen luo; olkoon tuo juttu tosi taikka hallitsijan luonteen mukaan keksitty ja kokoonpantu.
Sillä välin Agricola oli seuraajalleen jättänyt maakunnan rauhallisena ja turvattuna. Ja jott'ei hänen tulonsa herättäisi huomiota juhlallisen vastaanoton ja suuren väentulvan kautta, saapui hän välttäen ystäviensä suosionosoituksia yöaikaan pääkaupunkiin sekä yöaikaan keisarilliseen palatsiin, niinkuin oli käsketty; hänet otettiin vastaan hätäisellä suudelmalla ilman mitään puhuttelua sekä jätettiin nöyrien hovimiesten sekaan. Jotta hän toisenlaisilla avuilla peittäisi sotamainettaan, mikä vain on haitaksi tyhjäntoimittajien keskuudessa, antautui hän kokonaan levolle ja rauhalle, ollen vaatimaton ulkonaisessa esiintymisessään ja ystävällinen puheissaan sekä näyttäytyen ulkona vain yhden tai kahden ystävän seurassa, niin että varsin monet, joitten tapana on arvostella suuria miehiä ulkonaisen loiston mukaan, huomatessaan ja nähdessään Agricolan, etsivät syytä hänen maineeseensa, mutta vain harvat oikein tulkitsivat hänen menettelyään.
41. Tähän aikaan Agricola useasti Domitianuksen luona poissa olevana joutui syytösten alaiseksi, joista hän niinikään poissa olevana vapautettiin. Syynä hänen vaaralliseen asemaansa ei ollut mikään todellinen syyte tai valitus jostakin loukkauksesta, vaan hallitsijan viha ansioita kohtaan sekä miehen maine ynnä kehnoin laji vihamiehiä, nim. liehakoivat kiittelijät. Ja nythän seurasivat sellaiset ajat valtiolle, jotka eivät antaneet Agricolan joutua unohdukseen: niin monet sotajoukot Moesiassa ynnä Daciassa sekä Germaniassa ja Pannoniassa menetettiin varomattomuudesta tahi päällikköjen kelvottomuuden johdosta,[22] niin monet sotataitoiset miehet monine joukkoineen yllätettiin ja vangittiin eikä enää oltu huolissa valtakunnan rajasta ja Tonavan rannasta,[23] vaan legionain talvileireistä ja maakuntain omistuksesta. Kun siis häviöt seuraamistaan seurasivat ja joka vuosi oli surullisen kuuluisa kaatuneista ja tappioista, vaati kansan ääni Agricolaa päälliköksi, kaikkien vertaillessa hänen ripeyttään, järkähtämättömyyttään ja kokemustaan sodassa toisten päällikköjen saamattomuuteen ja pelkuruuteen. On kyllin tietty asia että tällaiset puheet kipeästi koskettelivat Domitianuksenkin korvia, kun paremmat hovilaiset rakkaudesta ja uskollisuudesta, kehnoimmat taasen ilkeydestä ja kateellisuudesta ahdistelivat muutenkin huonompaan taipuvaa hallitsijaa. Siten Agricola sekä omien ansioittensa johdosta että toisten virheiden tähden syöksyi maineensa tuottamaan turmioon.
42. Se vuosi oli nyt tullut, jolloin Agricolan piti vetää arpaa Afrikan ja Asian maaherrantoimesta, ja Civica Cerialiksen hiljattain tapahtunut teloitus oli hänelle varoittavana esimerkkinä sekä Domitianukselle ennakkotapauksena. Agricolan luokse tulivat muutamat hallitsijan ajatuksiin perehtyneet suorastaan kysymään, aikoisiko hän lähteä maakuntaa hallitsemaan. Ja alussa menetellen salaperäisemmin he kiittelivät levollista ja rauhallista elämää, sitten tarjosivat avustustaan hänen vapautuksensa puolustamiseksi, lopuksi aivan peittelemättä samalla kertaa antoivat neuvoja ja pelottelivat sekä pakoittivat hänet menemään Domitianuksen luo. Täysin harjaantunut teeskentelyyn hän kuunteli osoittaen kopeaa käytöstä Agricolan pyyntöjä vapautuksesta ja niihin suostuttuaan salli hän Agricolan esiintuoda kiitoksensa eikä hävennyt suosionosoituksensa katkeruutta. Kuitenkaan ei hän myöntänyt Agricolalle sitä palkkiota, mikä muuten annetaan prokonsulille ja minkä hän itse oli muutamille suonut, joko pannen pahaksi ett'ei tämä sitä pyytänyt tai tuntien pelkoa että näyttäisi ostaneen, mitä itse teossa oli kieltänyt. Omituista ihmisluonteelle on että vihataan sitä, jota on loukannut; Domitianus, joka tosiaan luonnostaan oli kärkäs vihaan ja samassa määrässä leppymätön kuin umpimielinen, lauhtui kumminkin Agricolan vaatimattomuuden ja varovaisuuden johdosta, hän kun ei itsepintaisuudella eikä turhamaisella vapaudentunnon osoittamisella jouduttanut kunniataan ja kukistustaan. Tietäkööt ne, joitten tapana on ihailla uppiniskaisuutta, että myöskin huonojen hallitsijain aikana saattaa olla mainioita miehiä ja että kuuliaisuus ja itsensähillitsemys toimeliaisuuden ja tarmokkuuden yhteydessä voi päästä semmoiseen kunniaan, johon varsin monet vastustusten kautta, mutta ensinkään hyödyttämättä valtiota, ovat päässeet huomiota herättävällä kuolemalla.