Ehkä köyhyys näin oli molemmilla käsissä, niin ruvettiin kuitenkin pitämän neuvoa kahvin ostosta, ja minä, kun jo johdattajien kalleuttakin pahaksuin, hylkäsin heidät nyt peräti, sillä oman tieten en millonkaan tahtoisi antaa rahaa tuhlattavaksi, kuin ei erinomaista tarvista ole. Kuin muita johdattajaksi sopivia en saanut, niin päätin yksin lähteä. Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kautta joki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse. Vielä sanottiin re'en jäl'et olevan pitkin tietä.
Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen vaikiat kul'ettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä kyllältä ja sentähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä jalkaa eteenpäin työntäessä livestyi toinen jo puolen vertaa takaperin. Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä rien jälkiäkään ei enään tuntunut, niin oli ylen vaikia löytää tien suuta toiselta puolelta. Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikia pitää sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa. Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten. Toisilla kannaksilla pidin jo'en sivua.
Yhdellä kannaksella näin ukkoselta säretyn suuren hongan. Latva oli sylen kolmen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti ja lohkareita oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään.
Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin tuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta ei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian pilkkopimiäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten, etten menisi sivuitse jo'en suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei yhtään ääntänyt ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa, hakolikkoa, ja millon mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni vanhan Wipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin pian samanlainen, kuin koska itse vanha Wäinämöinen:
"Läksi saamahan sanoja,
Ongelmoita ottamahan,
Vatsasta vanhan Kalevan,
Suusta Antero Wipusen."
Hänkin:
"Toki läksi ei totellut.
Astu päivän helkytteli
Naisten neulojen neniä,
Astu toisen torkutteli
Miesten miekan tutkamia,
Kolmannenki keikutteli
Iiron tapparan teriä."
Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Wäinämöinenki kukaties samalla lailla
"Torkahti jalansa toisen,
Vaapahti vasempaensa,
Suuhun Antero Wipusen,
Mahtipontisen povehen."
Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani, joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen turhan ko'etuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla. Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä. Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella. Päivän valetessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon. Toisena päivänä läksin siitäkin ja tulin 20 virstaa käytyäni Roukkolan kylään Wenäjän puolella.