— Tuleeko neiti mukaan?
— Tulen!!
Eräs hänen vieressään innostui heläyttämään "eläköön"…
Siihen tarttuivat muutkin kauvempana. Ne äänet muuttuivat eräänlaisiksi uhkaaviksi huudoiksi, joista saattoi erottaa ainoastaan yhden sanan:
— Alas!… Alas!!!
Ja nämät huudot ulottuivat aina sille rannalle, jossa seisoivat nuot peljästyneet pomot, joita illan veripunainen rusko valaisi kuin tulipalon loimotus, mikä myös akkunaruuduissa heijastui.
Paikotellen vilahti jo pappi Iivanallekin tuttuja kasvoja. Kuin maanmöykky vyöryi mustassa esiliinassaan Potapov. Lujasti astua tömisteli hänen rinnallaan Ljaksanitsh, kantaen lippua, ja hänen kasvonsa hehkuivat mielenliikutuksesta.
Iivana pappi luki päällekirjoituksen lipusta ja vavahti peljästyksestä. Kuni unissa katsahti hän ihmettelevin silmin ympärilleen, ensikerran elämässään selvittäen itselleen tapahtumain uhkaavan merkityksen: huomasi ikäänkuin ensikertaa kuilun, johon hänelle tuttu mailma oli vierähtänyt! Hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kieppunut tuuliaispää pyörittäen eräänlaisten kuihtuneiden aatteiden pilviä, mutta rintaan nousi avara tunne, jota hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Hän antautui mukaan tähän soreasti marssivien ihmisten valtavaan virtaan, katseli noita totisia, jännittyneitä kasvoja, tarkasteli, kuinka sekasortoinen poliisikunta hääräili hätäyksissään ja kuinka plutoona sotamiehiä, joka oli piirittänyt yhden poikkikaduista, tarttui kivääreihin komennuksen mukaan, mutta jähmettyi asentoonsa liikahtamatta. Hän luuli että joku uusi voima oli kehittynyt maailmaan sillä aikaa kun hän oli elänyt syrjäisessä sopessaan, uhkaava voima, jota hän ei vielä käsittänyt… Mutta muistaessaan elämän todellisuutta, arveli hän, että tuo uusi käsittämätön voima kasvaa kaikkialla…
Ilta hämärsi.
Joukko hajaantui sulaen lauluineen, jotka riutuivat etäisyyteen.