Laulu paisui, ikäänkuin satoihin alkuperäisiin ääniin olisi liittynyt tuhansia muita. Ja ilman värähdyksistä tuntuivat talot tärisevän.
— Joudu, joudu! — sopersi Paulinkka.
Heidät saavuttivat maata tömistäen eräät puseropäälliset miehet.
Juoksi poliiseja. Nelisti ratsulla poliisimestari. Jostakin kuului sotilaskomentokin.
Sillalla heidät tavotti Aleksandra Porfirjevna. Hänen tavallinen rauhallisuutensa oli kadoksissa. Kasvonsa leimusivat, silmät säteilivät.
— Kuuletteko! kuuletteko? — hoki hän, — joutukaa, joutukaa…
Sillan takana sattuivat he hitaasti ja säännöllisesti marssivaan joukkoon.
Siinä kulki ihmisiä työpukimissa, muutamat eivät olleet edes riisuneet esiliinojaan. Mikä oli kalpea, mikä päivettynyt kasvoiltaan, mutta ne olivat rauhallisen-juhlallisia kasvoja. Paisuvien sävelten vihuriin joutuivat vaeltajat.
— Tuossa kulkevat shilorojevilaiset työmiehet… ja tuossa udalovilaiset! — näytteli kiihkeästi Aleksandra Porfirjevna, — ne on nuo mustat… katsokaahan! Nämät taas tässä ovat nagelilaisia…
Monet nyökäyttelivät iloisesti neidolle päätään, paljastivat ne ja heiluttivat lakkejaan…