Aleksandra neidon luo tuli nuorukainen, jolla oli vaalea pieni parta. Hänestä uhosi liiman haju ja hänen vaatteissaan värisi vielä höylän lastuja.
— Vasili ystävä! — kääntyi hänen puoleensa Aleksandra Porfirjevna, — tutustukaapas kaikki toisiinne…
Neito esitti hänet Iivana papille.
Vasili katsoi lempeäntutkivasti pappi Iivanaa likinäköisillä, suopeilla silmillään ja alkoi puhua jotakin saksalaisesta valtiosta, Bebelistä, viimeisestä suuresta sosiaalidemokratian voitosta…
Iivana pappi katsoi kummastuneena ja kuunteli.
Hän etsi silmillään Aleksandra Porfirjevnaa. Mutta tämä oli jo pöydän ääressä, ja lampunvalo lankesi hänen riemusta kiihtyneille kasvoilleen. Hänelle paukutettiin käsiä ja huudettiin jotakin joka suunnalta, ja neito vain nyökäytteli päätään.
— Hyvät toverit — puheli hän: — minä olen tänään niin onnellinen, niin tyytyväinen! Sillä ei ole korkeampaa onnea kuin nähdä kasvavaa voittoa, järkevän, järjestetyn voiman voittoa sorron peljästyneestä hirviöstä… vieläpä lisäksi yhtä uuden mailman voittoa vanhasta. Mutta minä tahdon kuitenkin lausua muutamia sanoja Mooses Abramitshin esiintymisen johdosta…
Ja neito alkoi puhua jotakin isä Iivanalle käsittämätöntä.
Pappi silmähti Paulinkkaan.
Tämä katseli ympärilleen avariksi avatuin, kuumeesta loistavin silmin.