* * * * *
Myöhään samana yönä saatteli Iivana pappi Perehvatovin luota Aleksandra
Porfirjevnaa. Paulinkka oli jäänyt yöksi isänsä luo.
Pappi astui miettiväisenä, hämärissä tunnelmissa.
— Mitäs te siinä mietiskelette? — kysyi Aleksandra Porfirjevna hiljaa.
— Tuota niin… Kaikki on vähän kummallista… Jotain uutta on ympärillä! Jotain tuntematonta! Ikäänkuin kaikki ajatteleisivat ja eläisivät eri tavalla kuin ennen… Kaikki tahtovat jotakin. Ja myös se on minusta kummallista, että minä… en tahdo mitään.
Hän katseli miettiväisesti neitoa tummilla silmillään hattunsa alta.
— Ja puhuakseni suoraan, on minulla tästä ikäänkuin omantunnon vaivoja. Aivankuin ensikertaa olisin alkanut ajatella. Jonkunlaisia kuolleita ihmisiä olen tähän asti nähnyt… Tai itsekkö minä olen ollutkin kuollut?! Ja olen nyt nähnyt eläviä… tulisia kuten Makkabeus!
Hän vaikeni.
— Aivankuin en olisi elänytkään!
Yö kietoi hellään syleilyynsä Takaliston.