— Kekäties… Heillä ei ole — työtä! Vuoron makailoot, vuoron kävelööt.
— Onpa hyvä elämä!
— On sitä parempaakin! Meidän Mulla Sarmalainen on siellä toki ollutkin.
— Missä niin?
Abdul töykkäsi sormensa taivasta vasten.
— Tuolla! Kaksi päivää makasi, — tahtoivat hauvata, — vaan hän nousi ylös. Ylen kehui!
— Mitäs hän vielä teki?
— Pässin paistia söi, tamman maitoa joi… tyttöin kans leikitsi. Ylen kehui! Sitten vaimo häitä silmät raappi…
— Minkä tähden?
— Tyttölöiden… Sitten Mulla saneli: pässi oi', tammanmaito oi', a tyttöistä ei ole…