— Kyllä maar! — huudahti Aleksi.

— Laske kovemmin! Ja kun huudan, rupea kiristämään!

Papin suoniset kädet soutivat tahdissa — yks-kaks — tasaisesti ja raskaasti kuin aironlavat, aaltoja halkoen. Hän korskui ja läähätti kovasti. Pinnistetyllä huomiolla, kauhulla ja toivolla seurasivat talonpojat ja akat, kuinka hän vähitellen peittyi sadekuuron usvaan, ulvovien luonnonvoimien mustaan kitaan ja myrskyn pimeyteen.

Pimenneiltä rannoilta näyttivät puut häntä uhkailevan mustilla haaroillaan, taipuen mataliksi yli veden, ja mustat aallot kuohuivat ympärillä ilkkuvin loiskein. Salamain räjähtäessä vilahti hänen pörröinen päänsä vielä pari kertaa ikäänkuin loistaen fosforivalolla.

Sitten se katosi…

Luistava, värisevä nuora vain ilmaisi äänettömällä kielellään että pappi vielä ui, ja kaikki seurasivat jännitetyin mielin sen värisevää soljuntaa.

Kamala hiljaisuus syntyi yhtäkkiä taivaalla ja samoin roomussa. Tuuli hervahti, jyrinä taukosi, sade vain pauhasi…

Köysi retkotti avuttomana.

Kymmenet silmät tähtäytyivät siihen aueten yhä avarammiksi — kauhulla, epätoivolla, rukouksella ja toivolla… Ei ukkosen pamahtava jyrinäkään saanut ketään paikaltaan hievahtamaan aivankuin olisi lautta ollut täynnänsä patsaiksi muuttuneita vainajia, ja ainoastaan uudelleen päälleryntäävä rajutuuli pääsi riepottelemaan hiuksia, partoja, saaleja ja vaatteita.

Yhtäkkiä köysi vavahti, irtautui veden pinnasta, pingottui — hölleni, ja jälleen pingottui kuni soittimen kieli. Sukkelasti väänsi Aleksi sen pylvääseen. Lautta vavahti, heilahti ikäänkuin nöyrästi huoahtaen, ja kääntyen hitaasti, alkoi hiljakseen lähestyä rantaa!