— Väki kaikki! Seis alallanne!!
Josta oli se seuraus että kaikki, yksin hevosetkin, asettuivat ja vaikenivat, tuntien mahtavan voiman ja jäivät syrinkarin, verestävin silmin tuijottamaan mieheen, joka oli noussut lautan isännäksi ja heidän kohtalonsa ohjaajaksi.
— Lempoko teitä riivaa? — huusi pappi: — kun tahallanne hukkua aijotte! Hei, kiireesti köysiä tänne! Antakaa köysiä!
Ei kukaan ruvennut kyselemään — miksi.
— Köysiä! Akat hoi! Köysiä papille…
— Anna ohjakset! Kierrä, kierrä! — komensi Iivana pappi. — Lahonneita ei tarvita! Anna vahvimmat! Sukkelaan!! Abdul, sido! Tänne kaikki! Sitokaa kiinni! Hoi Aleksi!
Lakkaamatta jyrisi ukkonen. Sadekuuro roiskui alas pilvistä pauhaavana pimeytenä, jossa rannat näyttivät pyörivän ja vilistävän ohi ja lautta seisovan paikallaan.
Iivana pappi kiskasi yltänsä kauhtanan.
— Pastorin rouva! Kääntykää poispäin! — huusi hän. Hän riisti saappaansa ja leveät valkoiset housunsa. Paljas paita päällään, kömpelösti liikkuen, viskellen kädellään kasvoiltaan syrjään märkiä hiuksiaan, jotka olivat pitkät kuin aallottarella, sitoi hän ympärilleen rinnan alitse nuoran ja tehtyään ristinmerkin paiskautui veteen kuni raudan raskas sukeltaja, — puhalsi korskahdellen veden sieramistaan, pudisti harjaansa ja alkoi karjua:
— Löysätkää köyttä… elkää torkkuko! Aleksi! Ryhdy toimeen!