— Ei täällä ole valaskaloja! — sanoi papinrouva halveksivasti.
Riemuisin väristyksin hengitti hän sisäänsä ukkosen ilmaa ja sen vaaroja, asettaen päänsä rankkasateelle alttiiksi ja ainoastaan läsnäolevien tähden arastellen paljastamasta poveansa täyttävää iloa.
Pappi Iivana seisoi neuvotonna kädet puuskassa ja suu puoleksi auki. Hän harkitsi sitä, että vielä on pari virstaa, niin lautta välttämättä töytää koskeen ja särkyy kiviin.
— Jumala siunatkoon! — kajahti äkkiä kuoleman kammottava huuto.
Ja Iivana pappi huomasi, kuinka Mitritsh, rajusti ristien silmiään, valmistautui hyppäämään veteen. Hänen takanaan tekivät akat ja talonpojat myös ristinmerkkejä ja ahtautuivat samoin roomun reunalle…
Iivana pappi koppasi Mitritshiä kiinni paidasta, samalla kun Aleksi sieppasi syliinsä paksun akan-lyllerön, joka myös aikoi hypätä veteen.
— Mihin sinä ryömit, sen ryöväri? — huusi Iivana pappi, — vai tahdotko hukkua?
Lautturi Mitritsh seisoi silmät muljollaan, mitään älyämättä ja tutisten kauhusta.
— Pöljä! — sanoi pappi samaan nuottiin.
Ja tukkien suun myrskyltä, huudahti hän yli lautan: