— Mitä järkeä on noissa väittelyissä ja riidoissa? — kuului puhelevan neito: — varsinkin näinä raskaina aikoina, jolloin meidän kaikkien, karvoihin katsomatta pitäisi yhtyä yhteistä tarkoitusperää ajamaan! Ja emmekö me kaikki pyri samalle kaukaiselle rannalle? Toiset vain tahtovat matkustaa purjelaivassa, toiset höyrylaivassa… Kaikki väittely tähtää siis samaan!
— Ei, Aleksandra Porfirjevna, kiitoksia paljon! — virkkoi ylioppilas: — ensinnäkin höyrylaiva kulkee kurssin mukaan järkähtämättömällä vauhdilla. Vaan purjelaiva on alttiina tuulille ja kulkee niiden mukaan. Ja minkä tähden minun pitäisi tunnustaa tuollaisen romulaivan hegemoniiaa, joka tahtoo ennättää tuollaiselle kaukorannalle, rakentaaksensa sinne mallikeittiön pihvipaistin valmistamista varten? Minä tahdon työskennellä taattua pihvipaistia varten enkä purjelaivaa varten, — ihannetta, ihmisyyttä varten!
— Kaikki me työskentelemme ihmisyyden hyväksi! lausui neito.
— Niin, ja olemmekin velvolliset työskentelemään, — sanoi ylioppilas lujasti, — sulautumalla yhteis-rakkauteen ja yhteis-vihaan!
Hän vaikeni hetken.
— Kuka tietää, — virkkoi hän miettiväisesti ikäänkuin kurkistaen omaan tulevaisuuteensa: — tapaammeko toisemme syksyllä…
Neidon käsi sukelsi vaistomaisesti nuorukaisen käteen ja puristi sitä ikäänkuin salaa vannotussa valassa, samalla kun silmät katselivat semmoisella ilmeellä kuin olisi hän saatellut nuorukaista vaaralliselle, tuntemattomalle tielle… Ja isä Iivana, joka vaivihkaa heitä tarkasteli, näki neidon silmissä lemmen, avonaisen, kirkkaan lemmen, vaan samalla omituisen pistävän kivun…
Hän meni nuorten luokse.
— Mistä te siinä väittelette?
Ylioppilas kohtasi pappia epäystävällisin silmäyksin, mutta Aleksandra
Porfirjevna hymyili hänelle pehmeästi.