Puhetta johti Matvei pappi piirissä, joka oli muodostunut sohvan ääreen. Sohvalla pöydän ääressä, jolla oli teekojeet, likellä kortinpelaajia, istui rovasti isä Sylvesterin rinnalla.
Rovasti oli täyteläinen mies, joka näytti ikäänsä vanhemmalta, hiuksensa olivat hyvin harmaantuneet ja kasvot hiukan turvoksissa, nuot älykkäät kasvot, joissa oli jälkiä joistakin salaisista huolista ja kentiesi entisistä suruista. Kuunnellessaan puhetoveriaan hän koko ajan oli vaiti tai teki huomautuksensa hiljaisella äänellä, jolloin hänen kasvoillaan leikki hyvänsuopea hymy. Mutta väliin näytti kuin tuo hymy olisi ollut jähmettynyt naamari, ja ikäänkuin hän itse keskellä lukuisaa joukkoa, joka aina täytti hänen huoneensa, olisi ollut vain vieraana, jolla ei ollut mahdollisuutta poistua ja joka ajatuksineen harhaili kaukana omilla maillaan. Ja silloin tuo hymy vähitellen haihtui hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat laihoiksi, rasittuneiksi, ankariksi, ja silmistä singahteli mielettömyyden vivahduksia. Mutta samalla hän heti hiukan rypisti kulmiaan, hymy vaihtui entiselleen, ja hän kiiruhti tekemään jonkun huomautuksen näyttääksensä että kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoittain hän kirkossa niin unohti itsensä että oli pakko hänelle muistuttaa esiintymisvuorosta ja silloin tiakka Sikerov hiipi varpaisillaan köörilavalta alttarille ja keveästi koskettaen häntä hihaan, kuiskasi:
— Herra rovasti… alttaripalvelus!
Säätyneuvostossa häntä paljon rakastettiin, varsinkin alempi kirkonmiehistö. Hän osasi mieskohtaisesti sovittaa kaikki epäsointuisuudet ja pani tarkastajana paljon huolta kirkkokouluihin. Mutta huhu kertoi hänen perheriitaisuuksistaan ja mainitsi suopeasti jostakin vanhasta historiasta opettajattaren suhteen, — historiasta, joka ulottui aina rovastiin saakka, jonka jälkeen opettajatar oli lähetetty piirikunnan äärimmäiseen sopukkaan ja siellä pian kuollut. Ja siitä saakka hän oli alkanut ryypiskellä ja pitää siitä, että seura häntä ympäröitsi. Sentähden hänen virkamatkansa pitkin rovastikuntaa olivatkin papistolle loppumattomien juhlien ja kekkereiden aikaa, joihin hän itse otti osaa ainoastaan suopeasti hymyilevän varjon muodossa, varsinkin niistä ajoista asti, kun erään jyrisevän talonpoikaisrettelön jälkeen hänen vanhin poikansa, joka palveli Staromirskissä prokuraattorin apulaisena, oli itsensä ampunut.
Mainitsemanamme iltana tuo tavallinen hymy katoili useammin hänen huuliltaan, ja kaikki huomasivat, että rovasti oli rauhaton ja jostain syystä kovassa mielenliikutuksessa. Tiakka Sikerov, jolla oli punainen harja, verhottu katse ja pitkä pukinparta, ja joka aina pysytteli rovastin läheisyydessä, ollen hänen kirjurinsa ja virkatoverinsa, huomasi itsekseen, että lusikka vapisi rovastin kädessä, kun tämä hämmensi jäähtynyttä teetä ja että silmät rauhattomina huomaamatta seurasivat poikaa että mitä tämä teki: kävelikö huoneessa vai puheliko. Ja kun poika sattui poistumaan huoneesta, niin rovastin rauhattomuus yhä kasvoi.
Keskustelu koski päivän uutista ja sentähden vähitellen kaikki ryhmittyivät sohvan ympäri, vieläpä Iivana pappi ja alakuloinen pappismies menivät sinne, ja yksin Shirokosadov jäi kuin muistopatsas mököttämään puolipimeään, virvoituspöydän ääreen.
— Todentotta, — kirkui isä Matvei: — todellinen Jerusalem, toisin sanoen Kristuksen kirkko, lepää johonkin määrin ikäänkuin raunioina. Hyenat ja shakaalit vaeltavat välitse seinäin, joita peittää tuhatvuotinen sammal; mykrät, jotka salassa asuvat, kaivelevat käytäviä ampumareikiin ja torneihin, koettaen saada perustukset järkytetyiksi. Ja Jeremian valitusvirsi kuuluu kauvas… Sentähden ovat tulleet ajat, jolloinka helvetin portit koettavat voittaa kirkon!… Se on se taistelu karitsan ja louhikäärmeen välillä! Isä Matvei oli hypännyt mieliratsunsa selkään, ja nyt kiiti hän sillä hillitsemättä, nelisti huitoen käsiään pitkin noita jumalattomuuden erämaita, uskon raunioiden keskitse, ratsasti itsevarmana, ilman kauhua ja epäilystä, noille sepposeljälleen avatuille porteille, joiden takaa hänelle häämöittivät "Jumalan valtakunnan ankarat rakennukset". Oli tullut, hänen sanojensa mukaan, "pilkkaajain roviollapolton" aika, myrkyllisten yrttien, rikkaruohon ja "Jumalan peltoja" pahentavien ohdakkeiden perinpohjaisen hävittämisen aika.
— Sillä mitä näemmekään joka-suunnalta ympärillämme? — kysyi hän hujautellen laihoja kädenkäppyröitään ja ankarasti rypistäen pieniä kasvojaan: — tuo intelligenssi tuolla… tuo niinkutsuttu suurmailman luokka… Puhdasveristä voltääriläistä ateismia, parhaassa tapauksessa muodotonta panteismiä — kas siinä sen uskonto! Tolstoilaiset… Sosialistit… avioliiton, omaisuuden ja valtakunnallisuuden kieltäjiä! Jumalien Jumalan sijalle, Isä Luojan ja kaikkeuden rakentajan paikalle asettavat he itselleen kuten oikeat pakanat… kenet? Hullun filosoofin Nietschen tai jonkun muun valtiollisten perusteiden musertajan, Saksan juutalaisen Marxin mallia.
Iivana pappi tunsi yllänsä Paula Grigorjevnan katseen. Ei ensimmäistä kertaa illan kuluessa kohdannut hän tämän naisen itsepäistä ja tutkivaa, levotonta ja etsivää katsetta, jossa oli hänelle joku uusi ilme, mikä häntä sekä pelotti että viehätti ja saattoi neuvottomaksi. Ja heti kun hän tämän katseen kohtasi, niin oli kuin jotakin olisi kasvanut hänen rinnassaan, esineet verhoutuivat sumuun ja hän alkoi hämillään ja epäilevästi viskoa viistoja silmäyksiä tovereihinsa.
Mutta Matvei pappi se sillä-aikaa ennätti ratsastaa konillaan kauvas vieraille tanterille, kuuntelijainsa jännittyneen huomion alaisena.