— Mitäs te itse täällä puuhaatte?
— Eipä niin erikoisia…
— Taisitte saapua johonkin lemmen kohtaukseen? — naurahti pappi hyväsydämmisesti.
Ylioppilas punastui ja näytti taas häijyltä.
— Sellaiset eivät minun alaani kuulu! — sanoi hän repäisevästi.
Iivana pappi vaikeni hämilleen joutuen. Puheltuaan jotain puolihiljaa
Aleksin kanssa, sanoi ylioppilas äänekkäästi:
— No kiitos, Aleksi! Jos vastakin sattuu minulla mieli tekemään soutelemaan, niin elä kieltäy. Kyllä maksan, elä hätäile…
— Kiitoksia paljon…
Ylioppilas nostaen lakkiaan Iivana pappia kohti, alkoi nopeasti astua sumussa ja joutui pian piiloon tuuhean tammiston rikkaruohostoon. Mutta hänen keskustelussaan Aleksin kanssa oli ollut jotain muuta kuin mitä viimeiset sanat ilmaisivat eikä isä Iivana voinut käsittää, kuinka tälle oli päähän pälkähtänyt lähteä yöllä soutelemaan? Eikähän Aleksikaan ollut tämän puolen väkeä… Vai jahdillako olivat olleet? Ja mitä hän niin loukkaantui minun sanoistani?
Hän pyrki Aleksin puheille.