— Ymmärrän, ymmärrän… Kyllä piisaa! Aleksi käänsi silmänsä pois ja katsahti aamuruskoon.
— Kuulkaahan pappi, eikös ole kauniita aamuruskoja tänä kesänä? Kun sitä ajattelee, niin oikein surku käy että sellaisten taivaanruskojen alla ihmiset niin huonosti elävät…
— Huonostiko mielestäsi elävät, Aleksi?
— Huonosti, herra pastori.
Pappi katsoi häneen läpitunkevasta.
— Oletko lahkolainen, Aleksi? Toinen naurahti.
— Mistä sinä niin päättelet? Äskenhän juuri otin sinulta siunauksen!
— Mitäs sitten! Sinä et ole oikein tavallisen talonpojan kaltainen. Ja puhuikin niin säännöllisesti… et talonpoikaisesti!
— Olenhan mailmanrantaa kierrellyt… ja paljon nähnyt! Minähän olen karkulainen, shirokosadovilainen! Paljon olen ihmisiä nähnyt… hyviä ihmisiä. Tehtaissa olen elellyt… Lukenut paljon… Hyvä kirja, herra pastori, nostaa ihmisen aivan kuin vuorelle. Katsot… koko mailma on kämmenellä! Ja päässä ikäänkuin kasvaa jotakin… suurta ja voimakasta! Ja alkaa tuntua ahtaalta elämässä… herää halu vapauteen, suureen tahdon vapauteen… Ja sointuisat aatteet kasvavat päässä… suuret aatteet… Ja kaikki näkyy uudessa valossa! Jospa kaikki, herra pastori, saisivat hyviä kirjoja lukea, vapaasti hyvien ihmisten kanssa sydämmensä pohjasta keskustella, ilman vaaraa, niin ihmiset ymmärtäisivät toinen toisensa ja oman huonon elämänsä… ja elämä muuttuisi suureksi, vapaatahtoiseksi… Ja kerran onkin sellainen aika tuleva!
Iivana pappi katsoi miettiväisesti häneen.