— Mitäpäs taskusta… vaan kun on mahorkka palanut!

Nauravan kansajoukon mukana soljui Iivana pappi yhä kauvemmas, harhaillen vailla tarkoitusta.

Leveä katu, joka johti alas tehtaalle päin, oli ahdettu täpötäyteen kuormittain ruoka-aineita, tuoreita vihanneksia, koivuntervaa ja kuivia kapakaloja.

— Ostakaa hevosrapoja, rapoja, rapoja! — karjui muuan pienehkö, nykänenäinen, kesakkonaamainen ja hyväntuulinen mies.

Ja kirjava vasikka ammua mörähteli hänen vieressään.

Siivoluontoinen nainen kuorman ääressä hymyili arasti ja surullisesti.

— Ettekö tarvitse piimää, herra pastori?

— Mitäpä minä sillä!

Siellä kaakattivat hanhet, keskustelivat kanat, ankat, kalkkunat, kiekuivat kurkuntäydeltä kukot kuni riemuiten juhlasta. Vaan etäämpänä tehtaalla päin muuttuivat markkinat halko- ja karjakaupaksi, jonne myös oli pinottu vuorenkorkuisia läjiä puisia karhia ja sahroja, niskapuita, venheitä, lapioita, säkkejä, ja jossa talonpojat saivat tarkastella kärsivällisiä vetohärkiä, märehtiviä lehmiä, arkoja hevosia ja levottomia lampaita.

Näytti kuin rikas ja rehevä seutu olisi lähettänyt lahjansa esille laaksoista ja rinteiltä.