Maksim Gorjkille.
I.
Neljännes-vuosisataa sitten pidettiin Shitnitskin kihlakuntaa Staromirskin läänin rikkaimpana alueena. Kihlakunnan pääkaupunki Shitnitsa, jota vilja-aitat renkaana ympäröitsivät ja jossa yötä-päivää kaadeltiin ja ammenneltiin jyviä, muistutti näöltään ainaisia markkinoita, joiden hälinä kantautui yli likaisten katujen, yli kuhisevan sataman ja yli vienosti väreilevän, sileän joenpoukaman, mikä kihisi täynnänsä lotjia, hinaajahöyryjä, kansiniekkoja ja parkkilaivoja. Tuo katujen rapa näytti kultaiselta ravalta, sillä niin sakeasti oli siihen varissut jyviä sekaan. Senpätähden muistutti koko kaupunki näöltään äärettömän avaraa lintuhuonetta, jossa kyyhkysparvet, ikäänkuin kaikki hävittävät heinäsirkkapilvet liitelivät ilmassa, kilvan jakaen runsaan saaliinsa kanojen, varpusten ja naakkojen kanssa. Lähi- ja kaukokylien talonpojat tekivät kaupungin vilkkaannäköiseksi aivan kuin siellä olisi vietetty lakkaamatonta juhlaa. Jo kaukaa tunsi paikkakuntalainen talonpojat heidän puvustaan, puheestaan, hevosvaljaistaan, ja erikoisesta käytöksestään.
— Kas tuossa tulevat savidofkalaiset! — puheli hän mennen portille, jota seppelöi heinäkimppu: — kylläpä ne äänekkäästi kokkapuheitaan laskettelevat… Se on rikasta väkeä! Pöksät heillä vain ovat viheliännäköiset, vaikka pönäkkämahaiset nekin!
Ja ottaen lakin päästään astui hän keskelle katua ja kumarsi:
— Tehkää hyvin ja poiketkaa meille! Meillä on piha avara ja oiva!
Aamulla anivarahin, kuullessaan vankkurien kitinää ja pienten kulkusten lirinää, on kaupunkilainen kiireenvilkkaa rämäyttänyt majatalonsa portit sepposeljälleen tai on hän rientänyt avaamaan "höystetavara-kauppansa" luukut ja ovet.
— Pajomshtshinan väkipä sieltä matelee! — on hän silloin murissut partansa sisään: — jumaliskyläläiset yhdessä vasiliperäläisten kanssa!
Viimemainitut on hän tuntenut heidän solevasta ulkonäöstään ja heidän hiukan yrmeästä luonnonlaadustaan. Ne astelevat ryhdikkäästi kuormiensa äärellä, eivät koskaan karju hevosilleen, juovat viinaa kohtuullisesti eivätkä saata sietää rivoja puheita; kun pyhäpäivä heidät sattuu yllättämään kaupungissa ollessa, niin menevät he arvokkaasti kirkkoon, pulskina ja siististi puettuina, asettuvat likelle alttariaitausta, tekevät kiihkeästi ristinmerkkinsä ja lahjoittelevat ruplia sielumessuihin. Ja jos pappi Krjakov sattuu olemaan siunatun leivän kannossa, niin hän välttämättä tarjoaa jollekin noista vasiliperäläisistä tai jumaliskyläläisistä. Kaupunkilaisen on mieluista heidän kanssaan neuvotella omista asioistaan ja usein hän heille sanookin että:
— Pajomshtshinan pitäjän ukot ne ovat meidän parhaat ystävämme!