Jos taas sattui kuulumaan hanurin tai balalaikan soittoa ja illan viileässä valtatieltä kaikui kiivasta rautapohja-anturain kopinaa, niin kaupunkilainen hymähti:
— Gnjesdofkalaisetpa siellä pelailevat… Saivatkin hyvän vuoden!
Kainaloissaan heleävärisiä ostosmyttyjä, milloin hoilaten rekilauluja, milloin täyttäen ilman naurunhohotuksella ja haukkuma-sanoilla, he, nämät maalaiset, nämät Shitnitsan suositut vieraat, olivat näöltään kuin mikäkin sotajoukko, joka rauhallisesti valloitti kaupungin, ostaen sen itselleen miljoonilla kullankarvaisilla jyvillään.
Eipä siis ilman ylpeyttä herra Veseluha-Miropolski, paikkakunnan sanomalehden "Staromirskin Lehden" toimittaja ja kustantaja lehtensä etusivulla kehaissutkin, puhuessaan Shitnitskin kihlakunnasta, että:
— Me sitä elätämme koko Venäjänmaan! Ja jos herra toimittaja sanalla "me" tarkoitti osaksi itseäänkin, niin sehän oli anteeksiannettava hairahdus. Ollen kuuskymmenluvun aikuisia kansanystäviä, jospa kohta valtioneuvoksen puitteisiin pistettynä, oli hän imelästi ihastunut tuohon hämäränsalaperäiseen "me" sanaan ja ylpeili sen menestyksestä.
— Me olemme se maataviljelevä väestö, — puhui hän eräässäkin kokouksessa, — me olemme kyntäjäkansa! Me kynnämme mailman vainiot ja kylvämme ne "ikuisen onnen siemenillä…"
Mutta herra Veseluha-Miropolski ei ollut koskaan mitään kyntänyt.
Ajanpitkään alkoi hänen äänensä yhä epävarmemmin kaikua, kunnes vihdoin kauppias Tshugunnikov (Rautiainen) huutokaupasta osti "Staromirskin Lehden".
Tästä-alkaen mahtisana "me" poistui vähitellen näyttämöltä haihtuen siihen sumuun, josta se ei pitkään aikaan päässyt esiin, ja josta sai kiittää yhteiskunnallista liikettä, Sen sijaan tuli nyt sana "meidän". Se kajahti valtavalta ja itsevarmalta. "Meidän politiikkamme", "meidän taloutemme", "meidän kauppamme", "meidän nuori teollisuutemme…" "Me" ja "meidän" olivat joutuneet kovaan, mutta epätasaiseen taisteluun keskenään, — tuo heikko "me", joka tuskin oli päässyt jaloilleen ja jo heitetty hallituspoliisin holhouksenalaiseksi, — sekä tuo ylpeä "meidän", — joka kuin karhiainen oli kasvaa putkahtanut virkavaltaisen järjestelmän katveessa. Elämän syvissä syövereissä riehui niiden raateleva taistelu, mutta pinnalla tämä tuima ottelo ilmeni sanasotana, jossa huudettiin ja itkettiin, jossa käytettiin milloin häveliäitä, milloin hävyttömiä sanoja, — suurimmaksi osaksi ulkomaisia sentähden että luotiin sellaista uutta, jolle ei kielessä löytynyt vastaavia käsitteitä, ja luotiin sitä sellaisella kiireellä ettei ollut aikaa muovata niitä oman kielen sanajuurista. Näillä peloittavilla ja viehättävillä sanoilla otsikoittiin Shitnitsan sanomalehtikirjoitukset. "Maaomaisuuden ekspropriatsiooni…", "Maalais-proletariaatti…", "Administratsioonin mielivalta…", "Suurtilallisen burshoasiin lisääntyminen…"
Näitä sanomalehtipätkiä iski kuin pommeja toimiston seiniin.