Ne varoittelivat äärettömän suuresta vaarasta, kasvavasta hirmuhädästä. Aivan kuin suunnattoman avarasta lattianalaisesta kellarista olisi huudellut kirjoittajan ääni:
— Me kuljemme kohti turmiota!
Osan näitä sanomalehtipätkiä nielasi toimiston paperikori, sentähden että ne koskivat Tshugunnikovin tuttavia, toisen osan ahmasi painoasiamiehen punainen käärme. Mutta sekin mikä jäljelle jäi, synnytti pahaa verta. Niinpä kerran juhlapäivällisillä senssori — paikkakunnan varakuvernööri, — harmaapäinen, kiiltäväkaljuinen, ankaraluontoinen ukon-kääpiö, jonka päässä hehkui pari pyöreätä silmää, virkkoi Tshugunnikoville: — Kuka teillä on Shitnitsan kirjeenvaihtajana? Hänen ylhäisyytensä on häneen tyytymätön! Meillä on painovapaus, julkinen sanavapaus, kaikkea voi meillä arvostella, mutta…
Hän kohotti kulmakarvojaan, pyöritteli silmiään ja teki vihaisen liikkeen kädellään. — Minä varoitan, — mielivaltaisuutta emme kärsi!
Tshugunnikov tyrmistyi ja tuskin kykeni sopertamaan:
— Y-ymmärrän… teidän… ylhäisyytenne!
Viikon päästä saapui toimitukselle kirje painoasiamieheltä:
"Viimeinen tiedonanto Shitnitsasta sisälsi salatussa muodossa ilkeän hyökkäyksen läänin hra päällikköä vastaan. Vaikka moinen kirjoitus ei ole minun läpipäästämäni, vaadin että viipymättä ilmoitatte minulle tekijän sukunimen…"
Tämän kirjeen johdosta aiheutui myrskyinen neuvottelu toimituksessa. Ja vaikka Tshugunnikov alati pelkäsi äkillistä sydänhalvausta, niin hän silti karahti nyt kasvoiltaan punaiseksi raivosta, ääni kävi käheäksi ja hän alkoi mutista taloudellisista oikeuksistaan ja suvaitsi tehdä loukkaavan hyökkäyksen toimittajia vastaan. Samana päivänä luopui kolme aputoimittajaa toimituksesta ilmoittaen erostaan sanomalehdessä.
Nuot erityiset "kirjeet" lakkasivat paikalla.