Mutta rovasti ei häntä enää kuullut, vaan katsoi ahnaasti silmäinsä edessä tapahtuvaa — kamalaa kuin kuolemansairaan unenhoure.
Vartijat pitelivät kuutta sidottua talonpoikaa.
Nämät olivat kaikki aikuisia ihmisiä, verille lyötyjä, himmeäkasvoisia, vaiteliaasti iskuja vastaanottavia olentoja. Seitsemänneltä, nuorelta mieheltä, olivat kädet kiristetyt yhtä tiukalle kuin rinnustin valjaissa. Ja tämä karjui vimmatusti ja surkeasti:
— Veljet rakkaat… voi veliveikkoseni!!
— Ole vaiti, Paavo! — sanoi hänelle sidottu vanhus Povalihin; — mailman tauttahan kärsit!
Tyly lahkolainen, kookas talonpoika vaajanmuotoisine harmaine partoineen, joka ulottui vyötäryksiin asti, seisoi siinä myös. Toinen puoli hänen kasvojaan oli rikkilyöty ja partansa vereen tahrattu.
Pörröinen, kauttaaltaan pölyinen uratnikka nelisti lakittomin päin läpi väkijoukon huutaen:
— Pois! Pois tieltä! pois!
Tuonoin mainittu pikku poika oli vähällä langeta hänen hevosensa jalkoihin.
Väkijoukko syöksähti hälisten ja muristen syrjään, väistyen tieltä, samalla kun joka suunnalta huudettiin: