Kuulesti siltä kuin väkijoukon keskuksessa olisi porehtinut vedenkurimus ja siihen ollut hukkumassa joitakin henkilöitä: sieltä solui korviin huokauksia, itkua, jykeitä iskunjymäyksiä, käheitä ja julmistuneita huutoja, jotka saivat tuhatäänisen vastakaijun laumassa.
Aurinko paahtoi.
Taivaalla liukui keveitä hattaroita, karaten eteenpäin ja eriten hitaasti paisuvasta isosta pilvestä. Tuuli tuprutteli punaista pölyä. Ilma leijaili täynnänsä kuni hempeitä ja yhtaikaa kirpeitä tunnelmia.
Sikerov hoki alati huolehtien:
— Antakaapa papille tietä! Ei kukaan häntä kuunnellut.
Tiakka tunkeutui itsepäisesti tuon hikisen, kuumuutta hikoavan, mehiläispesänä pörisevän väkijoukon läpi, vaan rovasti hänen takanaan läähättäen, täynnä himmeätä kauhua ja aavistusta, mutisi:
— Veljet! Veljet! Päästäkäähän läpi… rakkaat veljet!
Ja silloin kun hän vähin aavisti, repesi riehuva lauma kahisten kahtia ja paiskasi väkevänä aaltona rovastin aivan kurimuksen keskelle. Hänen päätään huimasi ja hän olisi kaatunut, jollei paikalle ehtinyt Iivana pappi olisi tarttunut häntä kainaloista.
— Missä on Mitja? Missä Mitja? Onko hän täällä? — kyseli sortuneesti rovasti, harhaillen silmillään kasvoista kasvoihin. Ja huulet hänellä vapisivat ja kädet ikäänkuin eivät löytäneet sijaa. Hänen rauhallinen arvokkaisuutensa oli kadonnut. Aivankuin joku käsittämätön ja outo olento olisi seisonut Iivana papin rinnalla, joku, joka kauvan oli viekkaasti piiloutunut ja nyt äkkiarvaamatta astui esiin päivänvaloon. Pieneltä, surkealta, kummalliselta näytti hän nyt, vanhalta, avuttomalta, kauhun valtaamalta kaikkine kasvonpiirteilleen, kuni lapselta, joka näkee aavenäkyjä.
— Mikäs teitä vaivaa? — kavahti myös Iivana pappi: — eihän teillä ole kasvoja!