— Anna meidän haltuumme Shirokosadov! Aleksi poltti heitä katseellaan.
— En anna!
— Anna pois! Vai pidätkö yhtä hänen kanssaan… petturi!
— Kitasi kiinni! En minä ole petturi. Minä teitä puolustan teiltä itsiltänne! Petoja te olette! Milloin matelette kuin orjat, milloin möyryätte kuin petoeläimet! Mitä te Shirokosadovilla teette? Sellaisia on sadottain… vai luuletteko hänen olevan yksin? Hänen sijaansa tulee tuhansia… Hän on teidät tehnyt kerjäläisiksi, vaan te tahdotte vielä Siperiaankin joutua! Luuletteko että tällainen taistelu kelpaa? Järkevästi on taisteltava, yhteisvoimin… Hän lyö teidät laudalta järjellään… Vaan hänellä on vain yksi järki, mutta teillä on tuhansia järkiä, miljoonia järkiä… Kokonainen joki järkiä! Hukkukoon hän tähän jokeen… Ja hän on hukkuva ainiaaksi, vaan teistä tulee elämän herroja! Elkää siis huutako kuin hullut, vaan harkitkaa kuin järkevät ihmiset.
Hänen äänensä kaikui valtavasti yli hiljenneen väkilauman…
XIV.
Rovastin puolipimeässä virkahuoneessa, missä akkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, istui Iivana pappi haavoittuneen pojan vieressä, joka makasi tilavalla, vahakankaisella sohvalla. Pääpuolessa seisoi Paulinkka.
Tohtori sitoi paraikaa haavaa.
Huoneeseen pujahti Matvei pappikin.
— Kuinkas käy? Tuliko tuntoihinsa? — sopersi hän. Hänelle ei vastattu. Iivana pappi vain huitasi kämmentään häneen päin.