Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena.
— Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille… vaikka niinisäkkiin… sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan Iivana hyvä… velikulta! Lähde kanssani!
— Mihin nyt?
— Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! Häntä kiinniottamaan… Hänet täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on maineeseeni iskenyt… Koko pappisurani pilannut… Ja miksi? millä olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa… Paras pitäjä koko hiippakunnassa… ihan tuottamaan asti… Rikkain pitäjä. Sametissa sai vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin… Niin juuri! Milloin vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse… kahdentoista hopearuplan maksavia!
— Ka tiedänhän minä!
— Hameenkin sille hankin… aivan näinä päivinä… punasilkkisen… viimeisintä kuosia!
— Senkin olen nähnyt! — sanoi karkealla äänellään miettiväisesti
Iivana pappi: — heleänkirjava se oli!
— Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan! Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa… Itse ruustinna hänen elämäänsä kadehti… Kuningatar, kuin kuningatar hän elää sai. Fortepianonkin hälle ostin… Herrajes! Miksi minulle siis kaikki tämä surkeus!
Pappi parka läiskytteli kämmeniään.
— Sano sinä, miksi?