Räminä vaikeni portin kohdalla.
— Eihän vain meille tullut? — virkkoi isä Iivana kurkistaen ikkunasta: — no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on?
Ja samalla tunsi tulijan:
— Isä Matvei!
Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas, pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla, nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti:
— Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen ansainnut?!
— Rauhoitu! — neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti.
— Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä… häväisty… kaikkien silmien edessä…
— Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? — kysyi isä Iivana häneen tutkivasti katsoen.
— Silkkiinkö?