— Mutta mitäs peliä se oikeastaan on… häh? Niin jumalattomasti pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein luokse… ihan välttämättömästi täytyy ajaa.
— Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti… koulutytöstä. Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa… ja itse niin hilpeä… Aina vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen… ja ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili… ja vaikka äsken olisit itkenyt — niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan, huolettomana… ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat… Niin se oli ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui — siellä oli aina melua, humua ja iloa… Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme!
Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen partaansa nyrkin sisään — jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät tavattoman pehmeillä ja hyviltä — valmistui hän kuvauksiaan yhä jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan.
— Mikä sinua vaivaa! — yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt.
Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen. Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan:
— Sellaista se elämä on!
Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella:
— Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu… ukkosenluontoinen!
Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään.
Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut minkä kavioista lähtee.