Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi lakeen ja hujautti käsiään.
— Vaihdetaan vain!
— No, — sanoi isä Iivana: — eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki viemään… Jätä nyt edes siitoseläimeksi!
Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen.
— Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että — kenenkä kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen?
— Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta… kuin korpilla!
— Onko sillä viikset? — kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä.
— Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä Kirjúhalta… "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli komentanut, — "arkkipiispan käskystä!"
— Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin sukulainen… Kyllä tunnen, kyllä tunnen!
Hän siveli hämmästyneenä partaansa.