— Yhden sanan vain lausui maapäällikkö, — lyhyen, pontevan, läpitunkevan sanan: — "tyrmään!" Ja tyrmään hän vietiin.
Iivana pappi rykäsi:
— No, eihän tuo nyt niin kummaa ollut, — sanoi hän: — vähän turhanpäiväistä! Ei, veli… se asia ei kelpaa… Olisi pitänyt haukkua niin että untuvat pölisee. Vaan ilmiantaminen — se on minusta halpaa… ja vaarallista. Sillä voi turmella ihmisen!
— Mennäppä niiden ryövärien päälle? Tottakai joku rangaistus on tarpeen.
— Kenenkä päälle? Pelkällä sanalla voi joskus enemmän lävistää! Meidän asioissamme sattuu usein, ettei kunniallinenkaan ihminen voi hillitä itseään raakuuksilta… Sillä millainen on meidän asemamme? Tunnettuahan se on että me kiristämme joskus liikoja, missä voimme… ja toisinaan silloinkin, kun se on mahdotonta! Ihminen elää sillä mitä hän tekee. Niin se on käsitettävä… ja siksi se on siedettävä. Nuhtele sinä talonpoikaa ja pieksä häntä jumalansanalla niin että sydäntä viiltää, silloin hän ei tuo sinulle ainoastaan yhtä jyväpuutaa — kaksikin tuopi ja kaupanpäällisiksi vielä retuuttaa jonkun hanhen. Vaan sinä!… Äh sinua!
— Ei saa talonpojan kanssa olla kovin tuttavallisessa suhteessa, — virkkoi Matvei pappi tyytymättömästä — muuten hän työntää mahansa sinun niskaasi, jollei hänessä herätetä kauhua… Millainenkas oli sekin selkkaus, joka tapahtui Vasiliperän kylässä!
— Niin, mitä sinä oikein luulet? Onko Shirokosadov oikeassa?
— Hän on arvossapidetty ja vaikutusvaltainen henkilö. Kaikki häntä kunnioittavat. Ja sitäpaitsi oli korkea Oikeus hänen puolellaan!
— Vai Oikeus! Eihän Oikeus koskaan tiedä mitä me kaikki tiedämme… Konna hän on tuo sinun Shirokosadovisi, sen sulle sanon! Omia talonpoikiasi raatelee ja kuitenkin kehtaat olla hänen puolellaan… Ja kuulehan mitä ylipäänsä sinulle sanon: talonpojat, vaikka ovat semmoisia kuin ovat, ovat kuitenkin lämminluontoista kansaa. Ja minä, hyvä veli, rakastan heitä! Jumaliste! Heidän parissaan olen jo kauvan elellyt enkä ole loukkausta heidän puoleltaan nähnyt!
— Entäpäs heinäsuovasi? — tokasi Matvei pappi pilkallisesti.