Joentakalisto on kuni liejuun uppoamassa. Joka suunnalta ikäänkuin halkovarastojen, tukkisahojen, tehtaitten, tiili- ja kalkkisavottain puristamana kantaa se niskassaan totutun köyhyyden ja ijänikuisen orjasitoumuksen leimaa. Sen katuloilla, joista on mahdoton läpipäästä syksysateilla ja jotka kesänhelteellä ovat sietämättömän pölyiset, leikkivät kirkuvin huudoin repaleiset lapset, — tehtaitten ja savottain tulevat työntekijät. Katu! — se on heidän koulunsa, koskapa vain onnensuosikit heistä kopeutuvat laitakaupungin kouluun, joka on perustettu kuvernööri Besakin nimellä, sen saman Besakin, joka kerran lausui: "Köyhien lasten täytyy oppia ainoastaan ja yksinomaa työntekoon!" Vielä näinä päivinä muistetaan Joentakalistossa vanha tarina köyhästä leskivaimosta, joka kömpelöön koulurakennukseen, nahkatehtaasta semmoiseksi muodostettuun, — vei tyttösensä ja saatuaan vastauksen: — "ei voi vastaanottaa, koska ei ole sijaa" — kuljetti seuraavana päivänä kouluun — oman penkkinsä! Kasvamisikänsä nämät unhotetut lapset vaeltavat pitkin katuja harmonikat käsissä, laulavat korvia särkeviä rivolauluja, virittävät tappeluita rajupäisten akkain kesken, ja heidän hurjastelunsa kaijut kantavat "Keskukseen" saakka, joka jurona ja epäileväisenä katsoo heitä kummulta, kunnes satasilmäinen yö vaivuttaa heidät alle aitojen, likaisiin ojiin tai haiseviin kopperoihin, joita asunnoiksi kutsutaan. Öisin tämän orjapesän samat lapset muuttuvat varkaiksi, jotka nälkäisinä, hehkuvasilmäisinä tekevät rosvoretkiään keskikaupungille, harhaillen äänettöminä kuni katuhuorat.
"Keskus" — se taas on hyvinrakennettu kaupunginosa.
Sen kadut ovat leveät ja kauniit, parhailleen kostutetut ja puhtaiksihuuhdellut, öisin kalpean sähkövalon valaisemat. "Keskus" se on, joka ympäristön hallitsee. Sen korkeimmalla huipulla, joen äyräällä leviää tori, jonka keskellä kohoaa kakssatavuotinen "kultainen" tuomiokirkko, jota ympäröivät kaupungin parhaat rakennukset: kuvernöörinpalatsi, kruunun residenssi, kolkko valtiokassa, pappis-seminaari, vankila ja päävahti. Pitkin äyrästä suikertelee "puistikko" eli "bulevaardi", jossa illoin soittelee sotilasorkesteri — huviksi valitulle yleisölle, joka mahtavasti keimailee pääkäytävällä, ja jossa on myös "salaisten huokausten polku", jolla vaeltamista pidetään epäsäädyllisenä. Uhkealta kuvernöörin parvekkeelta, jota valkoiset pylväät kannattavat, avautuu ihana näkyala "Takalistoon" ja ympäristöön. Tämä balkongi on — historiallisesti merkillinen. Sen vasemmalla puolella on näet säilynyt Pugatshevin kapinan-aikuisen tykinkuulan puhkaisema reikä. Koleravuonna oli parvekkeen eteen asetettu lasiruutuja. Sieltä oli kreivi Perovski katsellut rikoksentehneiden sotamiesten mestausta. Sieltä pitäen oli kukistettu vierasrotuisia kansoja miljoonien ryöstöjen aikakautena. Olipa tämä parveke kerran, hirveän tulipalon sattuessa Takalistossa, antanut paikkakunnan sukkelalle seuramiehelle, valtionrahastonhoitaja Vertiporohille aihetta vertaamaan kuvernööriä keisari Neeroon, joka ihaili Rooman paloa. Siitä saakka tämä lisänimi oli säilynyt kuvernööreillä, ja nykyinen läänin isäntä, siitä kuultuaan, oli lisäksi hiukan imarreltu ja huomautti karkeasti naurahtaen:
— Toivoakseni on kuitenkin jonkunlainen eroitus minun ja Neeron välillä!
Johon piirioikeuden esimies Kuporosov sukkelasti huomautti:
— Eroitus on oleellinen, teidän ylhäisyytenne: Neero poltti oman kaupunkinsa, vaan te olette omanne hyvästi rakentaneet.
Ja hän osoitti pehmeällä kädenliikkeellä Joentakalistoa.
Tuo Takalisto näytti balkongilta katsoen häkiltä, jota kaikilta puolilta ympäröivät elevaattorit, suunnattoman suuret tehtaat, joiden korkeat piiput savusivat yötäpäivää, — tiilitehtaat, mustat kuin köyhimysten haudat. Se näytti maahan upotetulta lokaviemäriltä, johon oli kasautunut jotain elävää ja viheliäistä, sentähden että äänet sieltä kantautuivat ylös kuin hätähuudot ja sen laulut kuuluivat huokauksilta. Oleellisesti oli Kuporosov oikeassa: — epäilemättä vallitsi "hyvä järjestys", tuo kirottu ijänikuinen "hyvä järjestys", jota ylläpidettiin pistinten ja poliisisapelien avulla, tuottamatta iloa paremmin kuin onnettomuutta edes niille, joita varten sitä ylläpidettiin. Takalisto oli köyhä rikkauden kustannuksella. Keskus oli rikas ja vallitsi kaikkea, mutta molemmat olivat ne yhtä onnettomia. Synkässä siimeksessä, jonka luovat työn ja pääoman taistelu sekä ennakkoluulot maan alle painettuine terveine järkineen, huokailevat nykyajan kaupungit levittäen myrkyllistä henkeään kauvas vihantiin ympäristöihin. Ne ovat äärettömän suuria kehruulaitoksia, missä orjien vaivat ja vastukset muovataan herrojen haaveelliseksi hyvinvoinniksi; missä sadat, puoleksi maahanmusertuneet majat kannattavat palatseja, joissa sallimususkoiset isännät huokailevat elämän ymmärtämättömyydestä. Ne ovat noita "isäin maan" avaroita lintuhäkkejä, joissa lapset itkien ja parkuen tappelevat, kunnes itsekkin muuttuvat noiksi haaveellisen-hyvinvoiviksi isiksi, — jotka luulevat pahaa painajaisuntansa oikeaksi elämäkseen. Tässä unessa häämöttää kauppiaan silmään leveäkylkisiä vilja-aittoja, niin suuria että ne puristavat ilmanrantoja; tuomiorovasti uneksii juhlallisia nimipäivä-jumalanpalveluksia, uusien myymäläin avajaisia tai voittojuhlia vihollisista, jotka jo ammoin sitten ovat muuttuneet ystäviksi; virkamies uneksii setelimerta, jonka yli hän huolellisesti koettaa purjehtia; poliisipalvelija — paratiisia, joka on hänelle määrätty piireihin jaettavaksi… Siinä kaikki, tässä uni-elämässä, luokkiinsa määriteltynä. Jokaiselle on annettu "tiskinsä", jonka takana hän on velvollinen seisomaan ja pitämään itseänsä onnellisena, sentähden että isät ja esi-isät ja esi-isien isät ovat seisoneet samallaisten tiskipöytien takana ja pitäneet itseänsä onnellisina, vaikka ovatkin nähneet taivaantähdet ja auringonvalon — aavemaisten varjojen vilmehtivässä leikissä. Kaikkiin hengen uteluihin on olemassa jo ammoin valmiit vastaukset, jotka ovat muuttuneet pyhiksi sananlaskuiksi; näistä pyhistä sananlaskuista on sitten vuosisatojen kuluessa muodostunut joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia sääntösarjoja, jotka määrittelevät jokaisen ihmisen askelen ja jokaisen huokauksen. Ammoin on mennyt se aika, jolloin oli erämaita, minne profeetat poistuivat tähdistä tiedustamaan uusia vastauksia kärsivän, tuon ijäti janoavan, ijäti tyytymättömän sielun kaihokysymyksiin. Ne erämaat ovat jo asutut, rikotut palasiksi leirialueihin ja osastoihin, niitä pitkin rientävät ylimääräisillä junilla, "elämän järjestäjät ja oikeuden varjelijat". Nyt on profeettana — pakolainen! Hänen intohimoista puhettansa kohdellaan käskemällä hänet poliisikonttooriin, ottamalla pois passi, lähettämällä hänet kotiseutunsa arestanttiasemalle, ja pahimmassa tapauksessa — tyrmään tai hirsipuuhun! Ja nämät aikoja sitten profeettansa kivittäneet nykyajan kaupungit — ne ovat lain suojassa elävien vääränrahan lyöjien kouluja. Oikea, alkuperäinen kultaraha muovataan siellä vain maanalaisissa komeroissa, vaan sitä vainotaan. Se väärä raha taas, jonka on syönyt vuosisatojen home, — se on käytännössä kouluissa, raastuvissa, kirkoissa; sillä ostaa ja elää tuo "onnellinen sääty", jonka ikeen alla ihmiset puristuvat, juopuvat, tulevat hulluiksi tai kohoavat myös elämän "valtijoiksi" ja jota onnellisimmatkin nimittävät "kirotuksi!" Elämä kävisi kauheaksi, hirveän sietämättömäksi, jolleivät uudet kultaiset tuulahdukset kerran puhaltaisi tässäkin suon vetelässä, halpahenkisessä sopukassa. Sillä uusi ajanjakso on koittanut, ajanjakso, jolloin lapset äkkiä pakenevat isiensä rakentamista vankikopperoista. Tämä "paon henki" humisee pitkin "takalistoja" ja "keskuksia", pitkin toreja ja synkkiä katusolia, se ei salli nuorten, ylpeiden sydänten nukkua, vaan ojentaa heille leveäkyntisen, känsäisen, vahvan kansanvaltaisen kätensä. Ei lapsillekaan suo lepoa tuo outo paratiisi, jota vielä ei ole pirstottu poliisipiireihin, eikä enää isien jylhää taistelua lastensa kanssa käydä kaikkialla yhtä hedelmättömästä kuin ennen. Köyhät, huonosti puetut tytöt, jotka juoksentelevat "kursseilla" pitkin pääkaupunkien katuja, ylioppilaat ijänikuisissa puseroissaan, nuot usein karkoitetut ja jälleen takaisin palanneet nuorukaiset, koko tuo nuoriso, joka kantaa tuhansia anomuksia kaikenlaisiin kouluihin, missä vain on kymmenenkään vapaapaikkaa, joka lymyy kosteiden katujen kulmissa nähden alati puoleksi nälkää surkeain elämänvastusten keskellä, joka haaveilee "sosiaalisia mullistuksia" ja oikeuden ja totuuden riemukulkua, — kaikki ne ovat porvarien lapsia, kauppiasten lapsia, joiden välit usein ovat rikkoutuneet vanhempiensa kanssa, kaikki ne ovat Staromirsk kaupungin lapsia! Kenties heitä noilla uusilla valituilla urillaan odottelevat uudet "pimeät kopperot"…
Mutta "paon henki" kuni virkeä luomisaate menee perintönä, ja lapset ja lastenlapset musertavat viimeisetkin väliseinät, ristikot ja tiensalvat… Elämän vanha temppeli on haljennut rakoihin ja niiden rakojen lävitse tirkistelee lempeitä kasvoja, ja säälittä repivät he alas tämän temppelin, kokonaan, niin ettei mitään jää jäljelle. Nuoret, terveet kourat kolkuttavat suljetuille oville. Kolkuttavat, kolkuttavat kovasti… Te avaatte heille oven, te tyrmän asukkaat! Taikka muutoin ryskyen ja jyristen teidän salpanne romahtavat alas, ja myrsky teidät pois pyyhkäisee! Vapautetun hengen myrsky! Voimattomat olette te sitä sammuttamaan, tuntien lähestyvän turmionne… Se on mahdoton sammuttaa. Sen iskuista putoavat viimeisetkin ruostuneet lukot, hajoavat tuhkaksi salaperäiset sinetit, ja vapaa ihminen nousee täydessä koossaan, singoittaa siteet ja hengittää täysin rinnoin mailman avaruuden vapaata ilmaa! — —
Kaupungissa vallitsi vielä vilkas liike, sen keskuspuistosta kantausi avaruuteen soiton säveleitä ja jossakin paikassa Takalistolla pimpahtelivat vielä viimeiset viulut, kun gnjesdofkalaisen papin troikka vieri yli torin, saaden harvat ohikulkijat katsahtamaan puoleensa, ja käännyttyään kapealle kadulle päävahdin ja lääninrahaston välillä, pysähtyi kauppiaanrouva Skvortsovan portilla, jossa hengellisen säädyn herrat tavallisesti seisahtivat.