— Ihanko pappeja? — kuului käheä ääni. Portin äärestä lankesi korkea, repaleinen varjo, jonka pää muistutti näöltään haarikkaa, mihin on pistetty patalakki.
— Pappeja! pappeja! Profeettoja ja apostoleita! — sopersi varjo juopuneella hilpeydellä: — ah kuinka se on hyvä ja hauska! Aivankuin armonaurinko taivaasta… Lähettipäs Herra lohduksi tiakka-herkkusuulle sopivan seuran!
— Ei vain mahtane olla Koslofkan tiakka, — kuiskasi Iivana pappi
Matveille: — nyt sen vältti!
Samalla kapusikin mainittu herra rattaille.
— Kas pappeja! pappeja! Eihän vain liene tuttuja? Johanneksen hevoset ja hänen on kulkusetkin! Gnjesdofkan arvoisa pappiko siellä istua pörröttää?
— Sama mies!
— Hyvä Jummala nähköön! Oi riemun kurimusta! Vaan kukas tää toinen on? — Isä kulta Matheus, evankelista hurskas! Riemuitse sielun', iloitse aistin'! Jummalan nimessä… Siunatkaa hengelliset herrat himoitsevaa tiakkaa!
— Juopottelustako sinä himoitset? — hymyili Iivana pappi.
Tiakan hirmuisen iso pää ailahti alakuloisesti.
— Mistä juopottelusta! — rupesi hän synkällä äänellä puhumaan: — silloinhan sitä juopoteltiin, kun tiakaksi vihittiin… Ja oli ne myös silloin kekkerit, kun vaimo kuoli! Vaan tämä tämmöinen ei ole juopottelua… Tulinen pätsi: syytipä siihen kuinka paljon tahansa viinuskaa, niin se heti kuivaa! Sillä lapsissani mua Herra rankaisee…