— Minä ravaan tästä heti veli Grigori Petrovitshin luo! — puhui hän. — Sillä ihan varmasti luulen että Paulinkka on siellä kotonaan! Sen naisen minä tunnen! No, mutta jos vastoin luuloa sattuisi jotain sellaista mikä on oikeus ja kohtuus… että ihmiset rupeaisivat lörpöttelemään Rudometovin veljenpojasta, — kuten Jumala suokoon, — niin pannaan esipappi tiukalle. Hän etsii veljenpoikansa vaikka merenpohjasta ja toimii asianhaarojen mukaan.
Matvei pappi huokasi pyörähyttäen pienoista päätään.
— Jospa Jumala soisi!
— Luota sinä siihen!
Kääriytyen uuteen mustaan viittaansa ja painaen päähänsä siihen kerrassaan soveltumattoman ruskettuneen ja läpipölyttyneen hatun, suuntasi Iivana pappi askeleensa juhlallisesti pitkin Lääninrahastonkatua kohti Joentakalistoa, herättäen näyllään kummastusta jossain laihassa porvarissa, joka kauvan katsoi hänen jälkeensä, vihdoin sylkäsi ja ilkeästi virkkoi:
— Senkin kellotapuli!
Mentyään leveän, pitkän laskusillan ylitse, uppoutui Iivana pappi likaisille, kapeille takakaupungin kaduille. Ne olivat hyvin autiot. Väestö oli hajaantunut tehtaisiin ja torimyymälöihin; lapsikakarat eivät vielä olleet ryömineet ulos komeroistaan rämpiäkseen rapakoissa — noissa viheriäisissä, jotka eivät koskaan kokonaan pohjaan kuivuneet.
Tämä ihmistyhjyys, joka muistutti hautausmaan autiutta, löi leimansa kömpelöiden, rappeutuneiden rakennusten kaikkeen viheliäisyyteen. Yksi ainokainen uusi ja valkoinen rakennus, kuni kuningas valtaistuimeltaan, katseli ylpeästi korkealta perustukseltaan köyhiä naapureitaan.
Iivana pappi sen tunsi.
Punanen lyhty sen sisään käytävällä oli sammutettu ja heilui naristen tuulessa. Porrasten edessä seisoivat nelipyöräiset ajoneuvot. Kaksi rotevaa nuorta miestä oli niihin paraikaa istuttamassa kulunutta palttoota, jonka sisässä näytti liikkuvan jotakin hyvin litistynyttä ja kokoon kitistynyttä — aivankuin mikäkin kummitus päivän valossa.