Puistikosta lensivät rämisevän saksalaisen marssin sävelet: "Mit Bomben und Granaten…"
Iivana pappi meni verkalleen majataloonsa. Siellä tiakka romminjuontinsa lopetettuaan yhä vielä, hurjasti huitoen käsiään kuin korppi siipiään, jutteli jotain pappi Matveille, jonka naama näytti happamelle ja onnettomalle.
— Hei tiakka! — sanoi Iivana pappi: — jo on aika kunniansa tietää, meidän on meneminen nukkumaan!
Tiakka vaikeni heti ja alkoi hyvästellä. Hänen kasvonsa muuttuivat nyreiksi ja onnettomiksi, eikä hänen nähtävästikään tehnyt mieli poistua oven taa, johonkin pimeään karsinaan, tuskansa ja mielihauteittensa uhriksi. Pappi Iivanan kävi häntä sääli.
— Kuinkas on vanhimman poikasi laita, tiakka? kysyi hän lieventääkseen vahingoissa osotettua tylyyttään: — äsken sinä jotain pakisit ettei sinua oikein vetele lastesi suhteen? Eikös vanhin poikasi opiskele Harkovissa? Eläinlääkärikurssilla? Onkos hällekkin jotain sattunut?
Tiakka rypisti naamaansa ja alkoi raskaasti hengittää.
— Istuu tyrmässä! — tokasi hän: — valtiollisista syistä…
Iivana pappi poistui hänestä muutamia askeleita mitään sanomatta.
V.
Aamun tullen hankkiusi Iivana pappi takakaupungille. Veli Matvein käski hän odottaa itseään kello kolmeen saakka asunnossaan, mutta sitten menemään Rudometovin luo.