Vaan sitten aukasi hänelle hymyillen oven ikäänkuin jotakin arvaillen, ja pappi astui hänen perässään hämärän kuistin läpi pitkin sileätä, maalattua lattiaa pienoiseen etehiseen, jossa riisui viittansa raskaasti huohottaen ja pyyhkien otsaansa suurella punaisella nenäliinalla.
Ja astui saliin.
Ikäänkuin likaiselta, haisevalta, myrskyn runtelemalta laivan kannelta laskeutui hän kapteenin hyttiin. Siellä oli rauhan mailma, se porvarillisen tyytyväisyyden hiljainen sopukka, jollaisen vain voi löytää vanhojen, ylimääräisten virkamiesten luona, jotka kymmeniä vuosia ovat pesäänsä punoneet, — missä he rauhallisesti ovat haaveksineet saavansa kuolla jälkeen elämän, jonka ovat koettaneet elää niin "kunniallisesti" kuin mahdollista, elääksensä sitten toisessa mailmassa myös yhtä tyytyväisesti. Kaikki oli sinne vuosikymmenien kuluessa kasattua, kaikki satoja kertoja aseteltua ja mittailtua ennenkuin se oli saatu paikoilleen, jokaisella esineellä oli oma historiansa ja omat muistonsa niin että oli vaikeata sanoa: isäntäkö nämät kaikki kalut omisti vai kalutko isännän omistivat, hänkö niitä piti vangittuina vai nekö häntä. Kuni kaunis unelma, joka on toteutunut ja jähmettynyt liikkumattomiin muotoihin, niin seisoivat siellä vanhanaikaiset, hiukan kömpelöt tuolit akkunain ääressä, joiden valkoisten musliiniverhojen lävitse valo pehmeästi laskeutui oleanderein, kiinalaisten ruusujen, fiikusten ja tuijain lehdille, jotka vuosikausia olivat kasvaneet huoneen lämpöisen sisustuksen keskessä; liinoilla katetuilla pikkupöydillä seinävierillä seisoivat lamput punaisten valovarjostimien alla; lepäsivät albumit, joissa vielä säilytettiin kellastuneita valokuvia eräistä henkilöistä vannehameet ja krinoliinit yllä. Nurkissa seisoi hyllytorneja korukaluineen ja ja vanhanaikuisine aikakauskirjoineen. Seinillä riippui runsaasti kuvia kokonaisesta virkamiesheimosta, ryhmittäin ja yksittäin: kolleegisihteereitä melankoolisine kasvoineen esiintyi siellä sekaisin lääninsihteerien kanssa. Kaikki yhdessä ympäröitsivät jotakin totisenautuaallista byrokraattista naamaa, joka vuorostaan kunnioituksen sekaisesti hymyili jollekkin vielä totisemmalle ja autuaallisemmalle naamalle. Ikäänkuin kokonainen sotajoukko tshinovnikkoja olisi täällä löytänyt itselleen turvapaikan keskellä köyhyyden ja vaivan huokausten ympäröivää merta! Kaakelimuurin luona mustalla vahakankaisella sohvalla istui Paulinkka, sormiellen kitaran kieliä.
Häntä huuhteli auringon pehmoinen valo leikkien uunin valkoisella pinnalla. Toinen jalka heitettynä toisen ylitse istui hän siinä kuin mikäkin laulajatar ravintolan estraadilla. Hänen päänsä oli hiukan uhmaavasti taapäin kallistettu, huuliensa reunojen välissä piteli hän paperossia, jota tuskin oli poltettu ennenkuin se oli sammunut. Paulinkan kasvot olivat lempeämuotoiset, harvinaisen valkoiset ja lapsellisen-pulleat; harmaissa silmissä leimahtelivat ja sammuilivat kiihkoisat kipunat; hienot, pehmoiset kiharat varjostivat kaunista ja älykästä valko-otsaa; veitikkamainen hymy väreili purppuranpunaisilla huulilla, mutta suupieliin oli asettunut joitakin ylpeitä ja samalla kertaa katkeria piirteitä, aivankuin siellä olisi piillyt ankara ajatus, jota hän koetti karkoittaa luotaan ja siksi niin huolimattoman uhmaavaisesti pyöritteli päätään.
Nähdessään Iivana papin pudotti hän puoleksi soittimensa.
Hänen silmänsä himmenivät.
Mutta kohta taas kirkas, hellä puna valahti hänen kasvoilleen ja ikäänkuin naurunkipinät räiskähtivät hänen silmistään. Työntäen pois soittimen ja viskaten jonnekkin paperossinsa hypähti hän ylös elävänä kuin tuli.
— Voi kuinka hauskaa! — sopersi hän. Ja tarttui papin molempiin käsiin.
— Minä luulin että se on… isä! Vaan kas se onkin Ivan Vasilitsh!
Tätäpä en olisi odottanut! En vähääkään! Kuinka parahiksi tulitkaan!
Jumalani, kuinka parahiksi! Hyvä ystävä, tiedätkös mitä: tänään menemme
välttämättä musiikkia kuuntelemaan — niinkuin ennen… Eikös niin?
Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!
Huomattuaan, että Iivana pappi tavattomalla ihmettelyllä tuijotti jonnekkin nurkkaan, rupesi hän seuraamaan hänen katsettaan, huomasi oman heittämänsä paperossinpätkän ja alkoi vielä hilpeämmin ja kiihkeämmin nauraa.